Kirjoitimme Arttu Tolosen kanssa tällaisen jo alkuvuodesta julkaistuun Flow-lehteen.

Arttu Tolonen ja Hannu Oskala pohtivat musiikkimaailman talouden lainalaisuuksia helsinkiläisnäkökulmasta.

Helsingin Musiikkitalon avajaisia vietettiin 31. elokuuta 2011. Kyseessä oli suuren luokan tapahtuma joka noteerattiin laajalti, sekä hyvällä että pahalla, kotimaassa ja ulkomailla. Musiikkikentän toimijat olivat odottaneet tätä päivää vuosikymmeniä, ensimmäisestä Finlandia-talossa pidetystä konsertista lähtien. Kyseessä oli siis päivä, jonka ympärille piirrettiin kalenteriin punainen ympyrä paksulla tussilla.

Musiikkitalon avajaiset on kätevä tapahtuma symboloimaan uutta aikakautta suomalaisessa musiikkielämässä ja -politiikassa. Lähinnä tosin siksi, että se on yhden aikakauden ja toimintaparadigman loppu, vanhanmallisen musiikkielämän ja -rahoituspohjan vuosi nolla. Se viimeinen suuri ponnistus.

Tämä ei sinänsä vähennä Musiikkitalon merkitystä tai tee siitä muutenkaan negatiivista ilmiötä. Keinotekoinen vastakkainasettelu tyyliin ”kuinka monta nuorten treenikämppää niillä rahoilla olisi kustannettu?” ei ole relevanttia tai hedelmällistä, sen enempää kuin vastaavat sotaveteraanien hoidosta tehtävät vertaukset.

Tulevaisuuden suomalainen musiikkielämä ei rakenna suuria monumentteja itselleen. Suurten ikäluokkien eläköityessä olemme uuden kurjuuden aikakauden kynnyksellä ja edessämme on valintoja. Mihin sijoitetaan, mitä tuetaan? Ketkä jäävät oman onnensa nojaan?

Miten musiikkia Helsingissä tuetaan?

Kulttuurin julkinen rahoitus tulee Suomessa kahdesta päälähteestä: kunnilta ja valtiolta. Valtiollisen tukipolitiikan peruslinjat valettiin betoniin jo 1960-luvun loppupuolella, eikä niistä ole lipsuttu. Musiikin saralla julkinen tuki tarkoitti tuolloin ainoan arvokkaan Taiteen, klassisen musiikin, ja erityisesti sen ylväimmän muodon, sinfoniaorkesterin tukemista. Ja tuki voitiin tietenkin jakaa vain kuukausipalkkaisina virkoina.

Helsingin kulttuuriin suuntaamilla rahoilla tehdään jo tälläkin hetkellä valtavasti hyvää. Se on selvä. Kaupunginorkesterin muusikot kiertävät kouluissa tutustuttamassa lapsia orkesterisoittimiin ja kaupunginteatterin yleisötyö on suorastaan esimerkillistä. Meidän tulee pitää huolta myös yleissivistyksestä vaikka siitä kaikki eivät aina innoissaan olisikaan. Mutta varaa parantaa on aina ja mahdottomuuksiin kannattaa pyrkiä: se jättää enemmän kompromissivaraa.

Toimivista osistaan huolimatta järjestelmä on jäykkä ja kallis. Tuki valuu yhä pääosin täsmälleen samoille toimijoille kuin parikymmentä vuotta sitten.

Valtion avustus musiikille jaetaan pääosin ns. valtionosuusjärjestelmän kautta – laskennallisesta henkilötyövuosikustannuksesta valtio piffaa 37%. Nykyisin laskennallinen henkilötyövuosi on arvoltaan n. 54 000 euroa, joten 37% on 20 000 euron tietämillä. Helsingin kaupunginorkesterilla näitä laskennallisia virkoja on 133 ja valtion tuki vuosittain siten 2,65 miljoonaa euroa. Tämän päälle kaupunki laittaa sitten oman osuutensa, noin 8,9 miljoonaa euroa. Julkinen tuki kattaa 88,5% ensi vuoden talousarviosta.

Toinen Helsingissä toimiva VOS-laitosorkesteri on Suomen ainoa “lainsuojaa nauttiva” jazzorkesteri, UMO. UMO:n 1,3 miljoonan budjetista julkinen tuki kattaa 75,6%. Sinfoniaorkestereita tuetaan siis noin 109 eurolla per kuulija ja big band -jazzin ystävää noin 90 eurolla.

Mittavasta valtionosuudesta johtuen kunnallisten orkesterien ylläpitäminen onkin kunnan näkökulmasta katsottuna verrattain kannattavaa: muusikoiden lisäksi orkesterien ansiosta työllistyy satoja henkilöitä ravintolatyöntekijöistä soitinkorjaajiin. Ja verotulot jäävät Helsinkiin.

Kulttuuritalot, klubit ja festivaalit

Helsinki pyörittää myös alueellisten kulttuuritalojen verkostoa; Stoa, Malmitalo, Kanneltalo ja Vuotalo tarjoavat tapahtumia keskustan ulkopuolella ja keskustasta löytyy maailmanmusiikkiin ja vierailunäytöksiin profiloitunut Savoy-teatteri. Näiden seinien lisäksi Helsinki tukee koko joukkoa festivaaleja ja konserttisarjoja harkinnanvaraisilla apurahoilla.

Raha ei jalkaudu tavalla, joka jättäisi paljon liikumavaraa. Muutoksen pyörryttävästä vauhdista ja syvyydestä huolimatta kaupunki investoi seiniin samalla kun joutuu ylläpitämään edellisten investointien tuottamia seiniä, oli käyttöaste mikä hyvänsä.

Ehkä jo lähitulevaisuudessa meillä on kulttuuritaloja, joilla on varaa pitää vain tuottajat palkkalistoillaan ilman minkäänlaista sisällöntuotantoa.

Rahoitettavat tahot eivät luonnollisesti halua luopua saavutetuista eduista ja on aivan normaalia leikata vanhaan tyyliin: pienimmät, notkeimmat ja nuorimmat ensin. Se olisi kuitenkin virhe. Niin sanotun vapaan kentän piirissä tuotetaan suurin osa kokeilevasta kulttuurista, ja erittäin kustannustehokkaasti. Usein tapahtuman mahdollistavan julkisen tuen ei tarvitse olla kuin se satanen per soittaja. Subventioprosentti voisi siis olla mitä tahansa yhdestä ylöspäin.

Tärkeimpiä kysymyksiä, joihin musiikin kenttä voi lähitulevaisuudessa itse vaikuttaa, ovat tasa-arvo ja eri musiikinlajien väliset taloudelliset voimasuhteet. Pyrimmekö resurssien supistuessa suurempaan solidaarisuuteen eri musiikinlajien kesken vai tuleeko siitä vain eriarvoisuuden kasvun moottori?

Kapuloita rattaista

Tukijärjestelmän pitäisi olla sekä nopea liikkeissään että suhdanneherkkä; sen pitää pystyä tarjoamaan kulttuuria kaikille helsinkiläisille tulotasosta riippumatta ja viemään kulttuurin sinne missä ihmiset asuvat; järjestelmän joka puristaa jokaisesta sentistä kaiken ilon irti eikä siedä tyhjäkäyntiä. Muutoksen täytyy olla peruslähtökohta.

Festivaalien, ruohonjuuritason paikallisjuhlien ja keikkojen järjestämiseen aktiivista tukea ei aina ei edes tarvita. Riittää että kaupunki ymmärtää poistaa kapuloita rattaista. Tapahtuman järjestämiseen tarvittavat luvat pitää aina saada yhdeltä luukulta, jokaiselta neliömetriltä ei tarvitse periä samanlaista vuokraa, anniskeluoikeuksiin voitaisiin suhtautua liberaalimmin ja melulupia pitäisi ylipäätään saada. Myös kaupungin omistamien tyhjien tilojen ottaminen väliaikaisesti kulttuurikäyttöön tulisi olla mahdollista. On idioottimaista sulkea nuorten bänditreenis säästöjen vuoksi, jos tila jää kuitenkin vaille vuokralaista.

Hyvää musiikin aktiviista tukipolitiikkaa edustaa esim. Esittävän säveltaiteen edistämisen keskus, ESEK, joka jakaa tukea pieninäkin summina, 500 eurosta ylöspäin, hakemusten perusteella. Viime vuonna samalla kertaa tukea toimintaansa saivat sekä soitin- ja lauluyhtye Anal Thunder että Keskipohjanmaan Kamariorkesteri. Monipuolisuus musiikin tuessa on mahdollista.

Helsinki vie

Helsingillä on nykyistä moniarvoisemman musiikkipolitiikan sorvaamisessa avainasema: noin 70% populaarimusiikin toimijoista on pääkaupunkiseudulla. Oikein suunnatulla tuella voidaan sekä työllistää muusikoita että edistää koko alan ympärille syntyvän erilaisten palvelujen kirjoa kitarapajoista, musaopistoista, studioista, keikkamyyjistä ja kaljanmyyjistä paitapainoihin. Hyvä kulttuuripolitiikka on myös hyvää elinkeinopolitiikkaa.

Elävä ja korkeatasoinen kulttuurielämä tekee koko kaupungista mukavamman paikan asua ja vierailla. Ja jos taloudellinen tarkastelu nostetaan kvartaaleista vuosikymmeniin, niin viihtyisissä ja viriileissä paikoissa syntyvät myös tulevaisuuden työpaikat. Ehkä masennuslääkkeitäkin tarvittaisin vähemmän. Pääkaupunkiseudun ei pitäisi keskittyä keskinäiseen nahisteluun, vaan haastaa yhtenäisenä metropolina Pietari, Tukholma ja muut Itämeren keskukset.

Suomen tulevaisuutta valtiotasolla visoitaessa luovuudella, eli innovaatioilla ja sisällöillä, kilpailun tärkeyttä korostetaan kerta toisensa jälkeen. Harvemmin puhutaan siitä millaiset kaupungit muualla maailmassa synnyttävät klustereita, joissa luodaan kansainvälisesti kilpailukykyisiä palveluja, sisältöjä ja innovaatioita sekä siitä miten Helsingin alue niihin vertautuu. Kulttuuritarjonnan määrä, laatu ja heterogeenisyys ovat keskeisiä mittareita.

Pääkaupunki on maan talouden veturi ja näkyvin ikkuna ulkomaailmaan. Vaikka suunta on viime vuosikymmenet ollut tasaisen nousujohteinen, parantamisen varaa on aina. Ja nykyiseen tilanteeseen tuudittautumista tulee vastustaa kaikin keinoin. Tukipolitiikka ja ne prosessit joiden kautta tuki jalkautetaan kentälle ovat tärkeitä työkaluja, tulevaisuuden kohtalonkysymyksiä.

Viime aikoina on monella taholla mietitty onko meillä varaa investoida kulttuuriin. Parempi kysymys on, onko meillä varaa olla investoimatta kulttuuriin ja sen tekijöihin?