(Kolumni on julkaistu Cult24:n helmikuun numerossa.)
Kuntaliitokset ja etenkin pakkokuntaliitokset puhuttavat. Päätöksenteon pelätään karkaavan tuonne taakse metsämaan ja lähipalveluiden kuihtuvan kokonaan.
Ainakin kulttuurin saralla pelko näivettymisestä vaikuttaa turhalta – tyhjästä kun ei oikein enää voi nyhjäistä. Jyväskylän yliopistossa tehdyn selvityksen mukaan noin 2,4 miljoonaa suomalaista asuu kunnissa, jotka käyttävät ”yleiseen kulttuuritoimintaan”, eli käytännössä omarahoitteiseen kulttuuriin, alle 15€ per kuntalainen per vuosi. Joukossa useita pitäjiä, jotka satsaavat peräti euron asukasta kohden. On kunnilla on muitakin kulttuurikuluja, kuten kirjastot, mutta tuo luku on hyvä ”kuumemittari”, joka näyttää karusti kulttuuritahdon määrän: sitä ei ole.
Kartalle aseteltuna voi karusti sanoa että keskuskaupungit satsaavat kulttuuriin ja hiljenevä maaseutu ei. Asialla voi hyvinkin olla jokin yhteys.
Aira Maria Lehtipuu ja Krishna Nagaraja soittivat joulukuussa Perinnearkun jameissa pohjoismaisia polskia.
Mitä se lähikulttuuri sitten voisi tarkoittaa? Eihän sadan kilometrin päässä sijaitseva maakuntateatteri sitä ainakaan ole. Täällä Helsingissä lähikulttuuri tarkoittaa mm. kaupunkikulttuuriavustuksia, joita voi hakea kuka tahansa temmeltäjä. Kulttuurikeskukselta voi saada tukea vaikkapa kyläjuhlien tai vapputanssien järjestämisen peruskustannuksiin, tukisummien vaihdellessa satasista muutamiin tonneihin. Vuonna 2014 tällaista kansalaisten omaehtoisen toiminnan mahdollistavaa tukea jaetaan noin 230 000 euroa. Helsingin jokainen nurkka, ei vain kulttuuritarjonnastaan tunnettu ydinkeskusta, on hauskempi asustaa näiden avustusten ansiosta.
Isommalla keskuskunnalla on varaa jakaa muutakin kuin kurjuutta – myös tukea kulttuurille.