Eilen sosiaalisessa mediassani kiersi juttu siitä miten jihadistin onnistui irrottautua ääri-islamismista. Käänteentekevää oli egyptiläisessä vankilassa luettu George Orwellin Eläinten vallankumous. Tämä toi mieleeni erään tapaamisen vuosien takaa.

Kävimme parin ystäväni kanssa kesällä 2008 Iranissa lomamatkalla. Minua on aina kiehtonut antiikin historia ja olin jo hyvän aikaa haaveillut näkeväni Persepoliksen rauniot, Isfahanin sillat ja Tehranin basaarin. Noin kolmen viikon kiertomatkamme viimeinen kohde oli Yazd, Silkkitien pankkiirien kaupunki.
Yazd tunnetaan erityisesti silkistään, pitkistä maanalaisista vesijärjelmistä – qanaateista sekä persialaisen muinaisuskon, zarathustralaisuuden keskuksena. Zarathustralaisuus on hyvä esimerkki iranilaisten kaksijakoisesta suhtautumisesta uskonvapauteen: zarathustralaiset, juutalaiset ja kristityt saavat vapaasti uskoa omiin oppeihinsa vaikka valtio onkin islamilainen. Yksijumaliset uskot, joiden profeetta eli ennen Muhammedia, sallitaan. Ateismia ei Lonely Planet suositellut mainittavan pöytäkeskusteluissa – opaskirjan mukaan käsite on niin vieras iranilaiselle kulttuurille että todenmukainen vastaus aiheuttaisi vain vaikeuksia.

Toisena päivänä lounastaessamme majatalossamme tutustuimme kaveriin, joka oli juuri esitellyt kotikaupunkiaan italialaiselle pariskunnalle. Englantia täydellisesti puhuva nuori mies lupautui näyttämään kaupunkia illempana myös meille.

Kierrettyämme muutaman tunnin reittejä, joita ei turisti osaisi edes etsiä, halusimme tarjota oppaallemme illallisen. Ruokapöydän ääressä ”Mirza” kertoi opiskelevansa biokemia-insinööriksi Tehranin yliopistossa. Keskustelu oli luontevaa ja uskaltauduin kysymään miten hän aikoo viettää ramadania, muslimien pyhää kuukautta, joka oli alkamassa seuraavalla viikolla.

Mirza kertoi suhtautuvansa uskoon ”enemmän sosiaalisena juttuna” – viime vuonna hän ei paastonnut Ramadanin aikana kun kukaan työtoveri Teheranin yliopistossa ei kärvistellyt. ”Teimme vain töitä aamusta iltaan.” Seuraavan viikon oli ajatellut viettää vielä perheensä kanssa Yazdissa, joten hän aikoi paastota ainakin sen ajan.

Sitten Mirza itse käänsi keskustelun uskontoon. Hän kertoi ”pitävänsä Muhammedia viisaana miehenä, joka kirjoitti monia hyviä asioita Koraaniin”, mutta että ”ei hän sitä Allahilta saanut”. Miksi näin?

”You know I have read so much that I think that there might not be a God at all.” ”For example, have you read Sinuhe?”

No, olimmehan me lukeneet. Sinuhen. Sen egyptiläisen. Hän kertasi meille opuksesta tarinan, jossa papit tappoivat nuoria naisia ylläpitääkseen omaa valtaansa.

Maindi boglasi.

Kuuntelimme 5000 vuotta vanhan kaupungin 1000 vuotta vanhassa majatalossa persialaisen kaverin kertomusta siitä miten suomalaisen kirjailijan kuvittelema tarina muinaisesta Egyptistä, jonka ensimmäinen paikallinen imperiumi valloitti vuonna 525 eaa, muutti hänen näkemystään jumalan olemassaolosta ja mullahien auktoriteetistä.

On ehkä vähän latteaa sanoa näin, mutta ajatusta ei voi teljetä. Iranin nuori väestö on korkeasti koulutettua ja se aiheuttaa vääjäämättä vanhojen partasuiden vaikutusvallan heikkenemistä. Kehitystä ei voi estää eikä pysäyttää.

Sitä voi yrittää padota rajoittamalla sananvapautta ja sivistystä. Mutta näillä konsteilla on jälleen omat haittansa. Mm. se että kansa on sivistymätöntä ja globaalin talouden pyörteissä ei kouluttamaton työvoima pärjää.

Koulutus, kulttuuri ja sananvapaus. Ilman niitä olisivat Mika Waltarin historialliset tarinat jääneet kirjoittamatta. Ilman niitä ääriliikkeet kukoistavat. Oikeastaan monet äärimmäiset teot ovat osoitus enemmän ääriliikkeiden heikkoudesta kuin vahvuudesta – vapauden voiman edessä on pakko turvautua epätoivoisiin oljenkorsiin.

ISIS ei tätä kamppailua voita. Kirjoituskone Töölössä on konetuliasetta voimakkaampi.