1. Alue ja yleistä

Lapinlahti on upea. Engelin suunnittelema 1841 valmistunut sairaala, joka on eräs Euroopan vanhimmista psykiatrista hoitoa varten rakennetuista hoitolaitoksista.Sairaalatoiminta Lapinlahdessa päättyi 2008 kun HUS siirsi toimintonsa pois. Muutaman vuoden ajan sairaala-alueella toimi vielä ainakin päiväkoti, mutta sitten sairaala tyhjeni täysin.

Vuonna 2015 sairaala vuokrattiin Suomen Mielenterveysseuralle ja ”Lapinlahden tilajakamolle”. Tilajakamo vuokraa työhuonetiloja eteenpäin mm. taiteilijoille ja Mielenterveysseuran puolella työskentelee koko joukko erilaisia alan toimijoita.

Sekä puisto että rakennukset ovat suojeltuja. Sairaalarakennus voimakkaimmalla mahdollisella suojelulla – rakennussuojelulailla (1994). Pienemmät rakennukset asemakaavamääräyksillä. Puistoalueella kaikista muutos- tai korjaustöistä on pyydettävä Museoviraston lausunto.

Paljon mutkia suoraksi vetäen voi sanoa että alueella on 1840-luvun sairaala, 1900-luvun taitteen (?) Venetsia ja 50-luvun (?) asuntola sekä muutama puurakennus.

2. Tilojen väliaikaiskäyttö

Tilojen väliaikaiskäyttö oli joitain vuosia sitten Helsingissä paljon pinnalla. Vuonna 2012 mm. Johanna Sumuvuori ja Kimmo Helistö tekivät valtuustoaloitteet, joiden ajatuksena oli lisätä kaupungin omistamien tilojen väliaikaiskäyttöä.

Ajatus on todella hyvä. Väliaikaiskäytöstä on paljon hyötyjä:

  •  Itsestäänselvästi väliaikaiskäyttäjä hyötyy. Moni toiminta mahdollistuu ylipäätään tai saa paremman sijainnin.
  • Tilat säilyvät kunnossa. Kun kiinteistöllä on käyttäjiä, vesivahingot ja rikotut ikkunat havaitaan ajoissa. Myös ilkivalta on vähäisempi uhka.
  • Kaupunki saa vuokratuloja – vaikka vuokran määrä ei riittäisikään olemaan kannattava (peruskorjausten kustannukset jne.), se on kuitenkin aina enemmän kuin 0€.

Ja erityisesti – monimuotoinen kaupunki on kiinnostava. Väliaikaiskäyttöä kannattaisikin ajatella kaupunkikehittämisen välineenä. Väliaikaiskäyttäjät, esim. kulttuuritoimijat vetävät alueelle muuta luovien alojen toimintaa, joka vetää sinne startuppeja, joka vetää sinne sitten ihan kovaakin bisnestä. Kaapelitehdasta voi ajatella ainakin osin tällaisena alueen sydämenä.

Siksi aikanaan kannatinkin voimakkaasti Lapinlahden sairaalan väliaikaiskäyttöä kun siitä väännettiin. Se että sairaalassa on nyt ollut vuosia mainiota toimintaa on pitkälti silloisen apulaiskaupunginjohtaja Anni Sinnemäen ja veteraanivaltuutettu Tuomas Rantasen ansiota.

Väliaikaiskäyttöön on kuitenkin aina suhtauduttu virkakunnan puolelta nihkeähkösti. Perusteluja on ollut useita. Tyhjää kiinteistöä on ainakin helpompi vuokrata.

Kimmo Helistön aloitteeseen vastattiin myös että jos kaupunki vuokraa tiloja ulos – edes väliaikaisesti – niiden tulee täyttää kaikki kaupungin tilanormit. Tämähän ei pidä täysin paikkaansa. Panu Lehtovuoren, Vesa Peipisen ja Mathias Wallbergin 2014 tekemän ”Nuorisokiihdytin – tilojen väliaikaiskäytöt kehittämisen voimavarana” -selvityksen mukaan

”Suomen lainsäädäntö ja Helsingin kaupungin käytännöt antavat jo nykyisellään ainakin kolme mahdollisuutta nopeuttaa ja keventää lupamenettelyjä. Näitä ovat tilapäinen ja määräaikainen rakennuslupa sekä neuvoteltu lupamenettely (Jääskeläinen 2012).

Tilapäisen rakennusluvan mahdollisuus on poikkeus, josta säädetään Maankäyttö- ja rakennuslain 23. luvussa (MRL 176§) (Jääskeläinen 2008, 29). Tilapäinen lupa myönnetään viideksi vuodeksi, ja sen avulla voidaan viranomaisen harkintavallan puitteissa myöntää hyvinkin monenlaisia ja tilapäisten käyttöjen kannalta oleellisia poikkeuksia. Toisin kuin tilapäinen, määräaikainen lupa ratkaistaan pysyvän rakennusluvan myöntämisedellytysten kautta. Se voi tarjota kompromissin tilanteissa joissa lupaviranomainen on epävarma luvan edellytyksistä (ibid., 30). Tälläkin mahdollisuudella voi olla luovien ja kokeellisten käyttöjen kentässä merkitystä.

Neuvoteltua menettelyä käytettiin muun muassa Kaapelitehtaan uudiskäytön ja siihen liittyvien korjausten kohdalla 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Neuvoteltu menettely on selvästi olemassa, mutta sitä ei ole Helsingissä formalisoitu (Jääskeläinen 2012).

Mekanismeja siis on olemassa, niitä ei vain ole haluttu käyttää. Tilojen väliaikaiskäyttö voisi olla normaali osa kaupungin toimintaa. Kaupunki, kansalaiset, kansalaisjärjestöt ja rakennusperintö voittaisivat.

Mutta se suurin todellinen syy miksi virkakunta on vierastanut väliaikaiskäyttöä on ollut se että väliaikaiskäyttö muuttuu helposti pysyväksi käytöksi – ilman kestävää vuokratasoa. Ja toiminta ei välttämättä ole aina myöskään kaupungin kokonaisedun mukaista.

Jotta väliaikaiskäyttö voisi olla normaali osa kaupungin toimintaa ja kehittämistä, sen täytyy olla sitten myös aidosti väliaikaista.

Tuoreet esimerkit eivät ole kovin rohkaisevia. Malmilla lentäjät ovat riitauttaneet jopa täysin vesiselvän maanvuokrasopimuksensa ja nyt Lapinlahden väliaikaiskäyttäjät vastustavat – ja näköjään onnistuivat kaatamaan – ideakilpailun voittaneen ehdotuksen.

No entä jos ”väliaikaisen toiminnan kautta syntyy hyvää ja tilaan sopivaa toimintaa, miksei se saisi jatkaa?” Hyvä kysymys. Siitä seuraavaan kohtaan.

3. Ketä tuetaan ja miten

Usein kysytään ”eikö meillä ole varaa korjata sairaalaa itse? Miksei Helsinki vain peruskorjaa kiinteistöä ja mukava toiminta voisi jatkua?” Niin miksipä ei?

Yksinkertaisuudessaan kyse on tuesta.

Väliaikaisen käytön ajatuksen mukaisesti, nykyisten vuokralaisten vuokrataso asetettiin siten että heillä oli siihen varaa ja toiminta mahdollistuisi. Taso ei mahdollista mittavaa peruskorjausta.

Jos Helsinki korjaisi kiinteistön itse, siihen kuluisi jo tehtyjen korjausten (n. 6 miljoonaa euroa) lisäksi vielä kymmeniä miljoonia euroja. Nrep esityksessään arvioi lisäkustannukseksi n. 17 miljoonaa euroa, jonka voi arvioida olevan hiukan edullisempi kuin jos kaupunki itse toteuttaisi sen.

Tämän investoinnin ja nykyisen vuokratason välinen erotus olisi tukea, hienommin sanottuna subventiota.
”No mitä sitten? Tuetaan pois vaan.”

Tässä tulemme julkisen tuen perusperiaatteiden äärelle.

Lapinlahden sairaalan toisessa siivessä on mielenterveystaustaisia toimijoita ja toisessa on ns. Tilajakamo – 100 työhuonetta ”taiteen, tieteen, käsityön tekijöiden työhuonekäytössä”.

Itselleni kulttuuripoliittisesti perustelluissa avustuksissa keskeisiä kriteereitä ovat avoimuus, läpinäkyvyys ja tasavertaisuus. Kukaan ei kiilaa jonossa kärkeen naamakertoimella ja kaikkia hankkeita tarkastellaan samalla viivalla.

Keskeinen kysymys on miksi tukisimme juuri näitä toimijoita?

Jos haluamme lisää mielenterveystyötä Helsinkiin, ovatko siihen satsatut lisäeurot parhaassa käytössä tukemassa rakennushistoriaa vai toimintaa jossain muualla?

Jos haluamme tukea tieteen, taiteen ja käsityön tekijöitä, miksi tukisimme juuri näitä tekijöitä – etenkin kun tuki vaikuttaa pysyvältä: ”vaihtuvuus on vähäistä ja tulijoita on jonoksi”.

Helsingin kulttuuriavustusten piiriin pääseminen on tavallisesti vuosien työ ja vaatii selvityksiä ja näyttöjä. Nyt sinne pääsisi pysyvästi. Ihan vain sillä että satuit olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja tunsit oikeat tyypit ja sait sattumalta vuokrattua tilan. Suomeksi pärstäkertoimella.

Tämä ei ole tasapuolista, läpinäkyvää eikä avointa. Tämä olisi kuin hidastettu talonvaltaus, jossa valtaaja vaatii omistajaa kunnostamaan sen itselleen. Onko tämä todellakin kaupungin toimintatapa tai rooli?

Eli lopuksi

Yksi asia mielestäni täysin selvä vaikka Lapinlahden nykyiset vuokralaiset saivatkin ”erävoiton”: nykyiset toimijat eivät nykyisellä vuokratasolla voi talossa jatkaa ikuisesti.

Vaikka Helsingin kaupunki päätyisi sairaalan korjaamaan itse, kuten nyt näyttää käyvän, tulee tilojen jälleenvuokraus tehdä kaupungin oman harkinnan puitteissa, esim. Kaapeli Oy:n kautta, jolloin myös vuokralaisten osalta voitaisiin tehdä harkintaa ja vuokratasoa tarkastella esim. toimijaryhmittäin. Ikuista tukiautomaattia harvoille ja valituille ei saa luoda – se on aina pois toisaalta.

Jos kaupunki käyttää julkista rahaa ja valtaa jakaakseen de facto avustuksia, tulee alennetulle vuokratasolle olla perusteet. Se on julkisen tuen käytön vähimmäisvaatimus.

Eniten minua silti surettaa se että tämä tapaus näyttää karusti että väliaikainen käyttö, jota olen syvästi kannattanut, taisi olla liian kaunis ajatus tähän maailmaan. En näiden kokemusten jälkeen voi oikein kannattaa väliaikaiskäytön lisäämistä tai tuomista pysyväksi toimintatavaksi Helsingissä. Ja siitä kärsii sitten jatkossa paljon Lapinlahden toimijoita isompi joukko – ja kaupunkikulttuuri.