Viime aikoina Youtubessa ja somessa on minulle kovasti haluttu mainostaa laitteita, joiden avulla voisin tietää mitä pitää syödä. ”Koska jokainen meistä on yksilö” niin pitää olla hilavitkutin, jonka avulla voisin mitata ”metabolismiani” ja saavuttaa ilmeisestikin jonkin ylemmän henkisen tilan, soljuvammasta ruoansulatuksesta puhumattakaan.
Henkilökohtaisia mittauslaitteita on markkinoilla lukuisia. Voitko lenkkeillä oikein ilman sykemittaria? Voitko nukkua hyvin jollei sormus kerro unesi olleen syvää? Työnantajani tarjosi minulle viime keväänä ”Firstbeat” -sykevälimittauksen, joka jollain tapaa kertoi olenko stressaantunut vaiko en.
Nämä kaikki vempaimet kertovat paitsi fyysisestä tilastasti, myös ihmiskuvasta. Yksilöstä, joka kykenee applikaation avulla hallitsemaan itseään, teknologia voittaa lihan. Mitattu ja tilastoitu tieto kertoo mitä juuri Sinun pitää juuri tänään tehdä: harjoitella, levätä, syödä vai juoda. Kunhan vain yksilöllä on riittävästi tietoa, lähes jokainen vaiva hälvenee ja tulevatkin voidaan ennustaa.
Kaiken ytimessä on data ja yksilö.
Ja eihän sitä käy kieltäminen. Kyllä sykemittarin avulla treenaaminen tehostuu. Varmasti Ouran avulla voi oppia levon tarpeestaan. Ja Firstbeat näytti minullekin selvästi miten jo pari viinilasia vaikuttaa seuraavan päivän jaksamiseen.
Mutta tänä keväänä kohtasimme kuitenkin täysin erilaisen terveyshaasteen, pandemian. Apua koronan torjumiseen ei saanutkaan applikaatiosta, vaan täytyi luottaa oman datan sijaan THL:n asiantuntijaan.
THL:n asiantuntija puhui aivan eri asioista. Hän ja hallituksemme käskivät meidät kaikki karanteeniin, pitämään sosiaalista etäisyyttä. Ravintolat laitettiin säppiin, keikat peruttiin. Käsiä pestiin ja pontikka haisi.
Ja yksilö, se oman kohtalonsa herra, joka älylaite ranteessa hengittelee metabolismimittariinsa, ei voinutkaan tehdä yhtään mitään. Kotona pysyminen riitti.
Olimme palanneet datavetoisen ihmis-konehybridin tulevaisuudesta takaisin keskiajalle.
Mutta jonkin aikaa neljän seinän sisällä muhittuaan yksilö aloitti vastaiskun. Tietysti teknologia voi auttaa! Voimme mitata kaiken, tiedämme kaiken, olemme kaikkialla! Voitamme niin sodat kuin virukset! Ja niin alettiin puuhata mm. kännykkäapplikaatioita, jotka kertoisivat jos olemme tavanneet jonkun joka kantaa virusta.
Monet halusivat myös korostaa hengityssuojien merkitystä. Vaikka asiantuntijoiden näkemys niiden tehosta ja laajamittaisen käytön järkevyydestä Suomen olosuhteissa olikin epäselvää. Yksilö oli kuitenkin löytänyt internetistä dataa, mallinnuksia, tietoa siitä miten virus leviää maskitta kuin kuppa Provinssi-rockissa. Viis siitä riittäisikö niitä kaikille tarvitseville edes Suomessa, muusta Euroopasta ja maailmasta puhumattakaan.
Ehkäpä isoin kysymys monelle yksilölle oli kuitenkin se, miten juuri hän voisi itse olla aktiivisesti osa viruksen torjuntaa. Onhan hänellä kuitenkin paljon dataa omasta terveydestään ja osaa tarvittaessa mallintaa myös pandemian. Yksilö menetti kontrollin. Yksilö ei voinut enää hallita omaa terveyttään. Se olikin meidän kaikkien yhteisellä vastuulla.
Datavetoisessa ihmiskäsityksessä on paljon yhteistä Piilaakson ja amerikkalaisen yhteiskunnan individualistisen luonteen kanssa. Mihin startuppeja edes tarvittaisiin, jollei sillä uudella mitattavissa olevalla datalla olisi merkitystä? Yksilön, lännen pioneerin vapaus on absoluutti – valtio, kollektiivi vain sortaja. Etelän osavaltioissa on käynnissä paraikaa pelottava ihmiskoe, jossa tätä yksilön voimaa mitataan ja mittariksi näyttää muodostuvan ruumiiden määrä.
Mutta nyt ollaan jo heinäkuussa ja Suomessa virus voitettiin – ainakin tällä erää – ihan vaan niillä keskiaikaisilla ja kollektiivisilla konsteilla. Pidettiin etäisyyttä, pestiin käsiä ja Teams-komferenssattiin niin maan perkeleesti.
Suomalainen yhteiskunta näytti, miten yksinkertaisilla koko maan kattavilla päätöksillä ja ohjeistuksella epidemian leviäminen saatiin kuriin varsin nopeasti. Kollektiivisesti myös ymmärsimme tilanteen vakavuuden ja tottelimme. Olemme kuin olemmekin yhteiskunta ja varsin hyvä sellainen.