Hannu Oskala

  • Blog
  • Kuka Hannu?
  • Yhteystiedot

@Petteri Järvinen

27/05/2012 : Hannu Oskala 2 kommenttia

Petteri ”PC-käyttäjän käsikirjasta tuttu” Järvinen (kok), kirjoitteli eilen blogilleen rikosuhrien nimien julkaisemisesta.

Suomen poliisi tiedottaa niukasti onnettomuuksista ja niiden uhreista. Nimet jätetään kertomatta yksityisyydensuojaan tai ”tutkinnallisiin syihin” vedoten.

Periaate on sinänsä hyvä, mutta toimiiko se enää internet-aikakaudella? Nettietsivät tietävät joskus jopa enemmän kuin poliisi (esim. Hillomies, Wincapita). Kun poliisi kertoo uhrin tai tekijän sukupuolen ja iän, loppu on kenen tahansa googlattavissa. Kaikki henkilötiedot ovat jo netissä, usein vieläpä tekijän itsensä laittamina.

…

Kun omaisille on ilmoitettu, onko perustetta salata uhrien henkilöllisyyttä? Tieto löytyy kuitenkin netistä.

Enpä voisi olla enemmän eri mieltä. Mielestäni sekä uhrien että epäiltyjen henkilöllisyyttä tulee suojella niin paljon kuin mahdollista.

Tämähän on klassinen internet-ajan ongelma. Netti kun on vienyt informaation portinvartijoilta valtaa ja suurin osa tiedosta on tavalla tai toisella saavutettavissa netitse (lähes) välittömästi. Näin myös Hyvinkään tapauksessa.

Kysymys ei olekaan käytännölllinen vaan periaatteellinen. Siitä että kaikki tieto voi olla välittömästi saatavilla, ei seuraa se että kaiken tiedon olisi oltava välittömästi saatavilla. Kysymys on siitä minkälaisen yhteiskunnan me haluamme, ei siitä, millainen se on.

Millaista kehitystä haluamme edistää? Mitä seuraisi rikosten uhrien ja epäiltyjen nimien välittömästä julkistamisesta? Kuka kärsisi ja kuka voittaisi? Voittaisiko kukaan muu kuin keltainen lehdistö?

Loppujen lopuksi ei ole kyse edes laeista ja säännöksista vaan käytöstavoista; julkaisusta pidättäytyminen on kohteliaisuutta ja kunnioitusta uhreja ja heidän omaisiaan kohtaan. Suomessahan mm. Alibin kaltaiset julkaisut eivät moisista pikkuseikoista ole välittäneet edes ennen internet-aikaa.

Internet ei ole mikään yhteiskunnan ulkopuolinen ektoplasma vaan se peilaa koko kansakuntaa ja meitä kaikkia yksilöinä. Perinteiset journalistiset periaatteet ja poliisin toimintatavat ovat yhä täysin perusteltuja.

Kategoriassa: politiikkaa Avainsanoilla: internet, journalismi, petteri järvinen, poliisi, uhrien oikeudet

verkkokeskustelusta

27/07/2011 : hannuoskala 6 kommenttia

(Toim.huom. Kirjoitin tämän blogauksen viime perjantaina internetin ulottumattomissa. Vasta perille (ja nettiin päästyäni) sain tietää Norjan tapahtumista. Ei ainakaan vähentänyt ajankohtaisuutta.)

Eräs ystäväni kertoi eilen Facebookissa kirjautuneensa Uuden Suomen blogipalveluun. Kuulemma ”me Vihreät” emme saa ”hävitä internettiä” – ja että meidän tulee osallistua julkiseen keskusteluun. Vaikka Uusi Suomi ei olisikaan koko ”internet” ja ”julkinen keskustelu”, niin ajatuksessa on vähintäänkin totuuden siemen. Uuden Suomen blogipalvelu on yllättävän suosittu.

En kuitenkaan haluaisi kirjautua Uuteen Suomeen ja osallistua sen ”keskusteluihin”. Uusi Suomi ei ole mielestäni rakentavaa keskustelua – se on enemmänkin kylähullujen kärpäspaperi, aivopierujen ylipainetankki ja keskustelukumppaneita kunnioittavan ajatustenvaihdon antiteesi.

Sen ”yhteisöllisyys” on vahvaa, mutta myrkyllistä, pahansuopaa ja hajoittavaa. Uuden Suomen blogeilla keskustelijat huutavat omaa agendaansa kurkku suorana, eikä kukaan edes odota että kommenttipalstalla tapahtuisi mitään järkevää. Se että Uuden Suomen omistaja, Niklas Herlin, keskittyy omien blogaustensa kommenttipalstalla lähinnä vittuilemaan käyttäjilleen kertoo mielestäni kaiken tarvittavan.

Onko Uuden Suomen keskustelu edes ”julkista”, jos osa sen kommentoijista julistaa sanomaansa anonyymin nimimerkin takaa? Minulle on täysin selvää että kirjoitan nettiin kaiken omalla nimelläni. Paitsi tällä blogilla, myös muilla keskustelupalstoilla ja foorumeilla.

Se mitä ei julkisessa keskustelussa uskalla sanoa omalla nimellään, sietää jäädä sanomatta.

Onko järkevä ja kunnioittava keskustelu sitten edes mahdollista netissä? Haluaisin uskoa niin. Tiedän sen onnistuneen. Tälläkin blogilla on käyty useita erittäin mielenkiintoisia keskusteluja, jotka ovat haastaneet parantamaan omaa argumentaatiota ja toisinaan jopa onnistuneet muuttamaan mielipiteitäni kun toinen näkökulma onkin ollut omaa harkitumpi. Näin kävi mm. taannoisten tekijänoikeuskeskustelujen aikana.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Pitkän linjan blogaaja Anil Dash kirjoitti viime viikolla aiheesta erinomaisesti:

How many times have you seen a website say ”We’re not responsible for the content of our comments.”? I know that when you webmasters put that up on your sites, you’re trying to address your legal obligation. Well, let me tell you about your moral obligation: Hell yes, you are responsible. You absolutely are. When people are saying ruinously cruel things about each other, and you’re the person who made it possible, it’s 100% your fault.

…

So, I beseech you: Fix your communities. Stop allowing and excusing destructive and pointless conversations to be the fuel for your business. Advertisers, hold sites accountable if your advertising appears next to this hateful stuff. Take accountability for this medium so we can save it from the vilification that it still faces in our culture.

Because if your website is full of assholes, it’s your fault. And if you have the power to fix it and don’t do something about it, you’re one of them.

Meidän, blogaajien ja keskustelupalstojen ylläpitäjien, tulee ottaa vastuu tekemisistämme. Meidän pitää aktiivisesti vastata siitä että keskustelu on asiallista ja rakentavaa. Aivan samalla tavalla kuin huolehdimme lähiympäristössämmekin; poimimme roskat pihalta, osallistumme talkoisiin, huomautamme möykästä isännöitsijälle ja pahimmat öykkärit laitetaan kuriin tarvittaessa virkavallan avulla.

Keskustelun tason nostoon ei edes tarvita uusia lakeja ja sääntöjä tai valtiovallan puuttumista – harvoinhan kyse on mistään laittomasta. Sananvapaus tarkoittaa oikeuttaa kirjoittaa julkisesti myös tyhmiä mielipiteitä.

Tarvitaan kuitenkin ymmärrys siitä, että keskusteluilmapiiriä tulee muuttaa. Ja tarvitaan ylipäätään ymmärrys siitä, että ekosysteemiä muuttamalla keskustelua voidaan muuttaa. ”Netillä” ei ole omaa tahtoa.

Mitä sitten ehdottaisin? Tarpeellisin muutos on mielestäni se, että anonyymiyden tulisi olla poikkeus, ei sääntö.

Jos jokin verkkokeskustelufoorumi haluaa lukea itsensä osaksi ”julkista keskustelua”, pitäisi anonymiteetin olla mielestäni hyväksyttävää vain erittäin painavien journalististen perusteiden vuoksi, esim. samankaltaisten kuin mitä Helsingin Sanomat käyttää Mielipide-palstallaan.

Onkin käsittämätöntä että Helsingin Sanomat sallii paljon paperiversiotaan laajemman anonymiteettisuojan keskustelupalstallaan. Mihin suuntaan laajempi anonymiteetti on vienyt keskustelupalstaa? Onko se laadukkaampaa kuin paperiversiossa? Ei todellakaan.

Suurimmat verkkokeskustelupalvelut, kuten esim. HS.fi ja Uusi Suomi, voisivat tarjota myös mahdollisuuden varmentaa henkilöllisyys esim. pankkitunnisteiden avulla. Seuraisin mieluusti vain henkilöllisyytensä varmistaneiden keskustelua ko. saiteilla.

Pitäisikö minun kuitenkin vain niellä ylpeyteni ja kirjautua Uuteen Suomeen? Enhän halua että ”häviämme internetin” ja siinä sivussa kunnallisvaalit. Ja onhan kieltäytyminen selvästi ristiriidassa ”kuplansa kullakin” -kirjoitukseni ajatusten kanssa. Ristiinpostaamisen aiheuttama vaivakin on olematon. Mitä tehdä? Onko Uuden Suomen blogi vaan ”oltava”, jos haluaa olla mukana kunnallisvaaleissa 2012? Onko pakko osallistua hermoja raastaviin väittelyihin ihmisten kanssa, joita ei selvästikään edes kiinnosta konsensus?

Vastaus on ainakin vielä vahva ehkä. Ans kattoo.

Kategoriassa: media Avainsanoilla: anil dash, anildash, helsingin sanomat, hs.fi, internet, keskustelukulttuuri, kommentointi, trollaus, uusi suomi, uusisuomi, verkkokeskustelu

hande78 ja web 2.5

02/02/2010 : hannuoskala 5 kommenttia

Web 1.0 toi kotisivut ja staattisen sisällön, web 2.0 sosiaalisen verkon; jakamisen, käyttäjäkeskeisen designin ja dynaamisuuden. Web 3.0:n luvataan olevan ”semanttinen” – tiedon välittämisen lisäksi tiedon sisältöä ymmärtävä.

Jää nähtäväksi. Ainakin uusi konsultti-sukupolvi ansainnee palaveri-Jaffansa.

Itse olen mielenkiinnolla seurannut verkkoidentiteettien kehitystä.

Web 1.0 ja irc-aikakaudella lähes jokainen verkon käyttäjä oli ”anonyymi” nimimerkki. Oikeaa identiteettiä ei haluttu paljastaa edes sähköpostiosoitteissa, saati sitten verkkokeskusteluissa.

Sama pätee yhä suureen osaa internetissä käytävästä keskustelusta. Suomi24.fi ja sanomalehtien keskustelupalstat perustuvat nimettömyyteen. Ja anonymiteetin sivutuotteena palstoilla rohjetaan kirjoittaa julkisesti aivan mitä sylki suuhun tuo. Moni ei edes ajattele kirjoittavansa julkisesti – herjaussyytteen voi saada foorumikirjoittelustakin.

Facebook on muuttanut tätä peruslähtökohtaa.

Facebookkiin kirjaudutaan omalla nimellä ja kuvalla. Ja vaikka identiteetti ei olekaan viranomaisten pankkitunnuksilla varmistama, luo Facebookin sosiaalinen verkosto erittäin vahvan identiteetin todentamisen kuin huomaamatta.

Facebook on myös muuttanut verkkoa ”kaikille avoimesta” torista kohti suljetumpia heimoja, joiden väliset yhteydet olisivat varmasti sosiologisen tutkimuksen aarrearkku, jos eivät olisi liikesalaisuuksia.

Sosiaalisen verkoston ja oman identiteetin tuomasta ”järkevän käyttäytymisen” paineesta ja toisaalta ”yksityisyyden illuusiosta” johtuen verkon mielekkäimmät keskustelut käydäänkin tätä nykyä fb-statuksissa.

Internet on yhteiskunnan digitaalinen jatkumo – miksi nimettömyys on internetissä yhä paitsi hyväksyttävää myös jonkinsorttinen normi? Kyllä kadulla kommandopipo päässä kulkevaa kaveria katsottaisiin pitkään.

Nykyinen ”absoluuttinen” anonymiteetti ei edistä toimivan kansalaisyhteiskunnan syntyä. Pikemminkin päin vastoin. Nimettömän huutelun sallivat kaikukammiot tuntuvat vain vahvistavan vihakirjoituksia ja ihannoivan yleistä tietämättömyyttä. Lisäksi anonymiteetti tietenkin mahdollistaa suuren joukon erilaisia tekijänoikeusrikkomuksia.

Bloggaaja Dave McClure esittää arvauksen tulevaisuuden verkosta:

In 2015 the default login & payment method(s) on the web will be Facebook Connect, Google Gmail, or Apple iTunes.

Tuntuu järkeenkäyvältä. Internetkaupan kehittyminen vaatii tunnistamista ja luottamusta. Jos Facebook onnistuu luomaan mikromaksukaupan, jossa järjestelmään kirjautuminen tapahtuu jo palveluun kirjauduttaessa, niin aivan uudenlainen maksullinen sisältö olisi mahdollista. Ja ehkä myös ”penny gapin” ylittäminen olisi helpompaa.

Anonymiteettiä on luonnollisen evoluution lisäksi pyritty suitsimaan maailmassa myös lainsäädännön keinoin: Etelä-Koreassa käyttäjien pitää kirjautua nettiin henkilökohtaisilla tunnuksilla. Internetin käytön, palveluiden ja nopeuden kehitystä tunnistamisen lisääminen ei näytä haittaavan. Lisäksi ”julkinen internet” mahdollistaa tekijänoikeuden paremman valvonnan.

Mitä internetistä menetettäisiin jos se muuttuisi hiukan enemmän muun ihmisten välisen kanssakäymisen kaltaiseksi? Mitä voitettaisiin? Etelä-Korean ratkaisu ei ole ollut ongelmaton, mutta sitä, samoin kuin Ranskan Hadopi-lain tuloksia kannattaa seurailla. Minun on mahdotonta hyväksyä internet-lainsäädännän lähtökohdaksi sitä, että lainsäädäntöä ei voi olla.

Kategoriassa: media, politiikkaa Avainsanoilla: anonymiteetti, internet, piratismi, tekijänoikeudet, tunnistaminn, vapaus

tekijänoikeudet piiloon

04/09/2009 : hannuoskala 24 kommenttia

Usealla foorumilla minne on tullut eksyttyä näiden tekijänoikeuskeskustelujen myötä on yksi jos toinenkin kirjoittaja väittänyt että ”tekijänoikeudet eivät de facto ole olemassa Spotifyssa.”

Mietin syytä moiseen kerrassaan outoon väitteeseen.

Sitten tajusin. Spotifyssa, jossa tekijänoikeudet siis ovat voimassa, tekijänoikeudet eivät ole näkyvissä.

muna

Palataan tavallaan aikaan, jolloin kuluttajan ainoa vaihtoehtoa hankkia mekanisoitu musiikkituote oli levykauppiaan tiskin yli. Silloin kukaan ei kiinnittänyt huomiota tekijänoikeuksiin. Ei tarvinnut. Ne oli hoidettu huomaamatta. Pinnan alla toki tapahtui paljon: cd-levyn hinnasta kun vain noin 2-5% on itse levyn painokustannusten kattamiseen.* Loput menivät eri tahoille – suuri siivu myös tekijöille.

Tekijänoikeudet eivät siis haittaa keskimääräistä kuluttajaa, kunhan niitä ei itse tarvitse miettiä tai kohdata.

Verkosta ostamisen tai ”vapaan lataamisen” valintatilannetta voisi verrata kananmunien kauppaan. Kaupassa myytävistä kananmunista noin 90% on tavallisia häkkikananmunia ja vain noin 10% luomua. Oletettavasti me kaikki tiedämme häkkikanaloiden tehotuotannon olot hirvittäviksi. Silti vain 10% tekee moraalisen valinnan kanojen hyvinvoinnin edistämiseksi. Loput 90% edistävät omaa hyvinvointiaan rationaalisella päätöksellään ostaa halvempia munia.

Ymmärrettävästi suurin osa teineistä (74%) päätyy moraalisessa pohdinnassaan ohittamaan tekijänoikeudet ja ostaa mieluummin vaikka karkkia viikkorahoillaan kuin 100% ilmaista kalliimpia mp3-tiedostoja verkkokaupasta.

Ihmisillä on myös tarve rationalisoida päätöksensä, myös sellaiset, jotka tiedetään moraalisesti epäilyttäviksi. Tähän filosofiseen markkinarakoon syntyi Piraattipuolue. Rationalisointia ei ollut vaikea löytää, olihan levyteollisuus pissinyt kuluttajien, omien ystäviensä, nilkoille koko internet-aikakauden ajan.

”Kopiointi ei ole keneltäkään pois”, ”levy-yhtiöt riistävät köyhää muusikkoa”, ”tekijänoikeusmafia uhkaa sananvapautta”, ”kuollut teollisuudenala korisee”, ”keksikööt uuden ansaintalogiikan”, ”vapaa jakaminen edistää kulttuuria” jne.. Argumentit ovat tuttuja kaikille, jotka vähääkään ovat nettikeskusteluja aiheen ympäriltä seuraneet.

Osalle vapaan lataamisen käyttäjistä ja kannattajista edes rationalisoinnille ei ole tarvetta: musiikintekijöiden ansaintalogiikka on niin kaukana omasta kulutuskokemuksesta. Mietinkö minä muka japanilaisen autoteollisuuden työntekijöiden työsuhde-ehtoja Toyotan käynnistäessäni? En. Eikä minun tarvitsekaan, joku muu on jo miettinyt ne valmiiksi puolestani.

Tekijänoikeuksien moraalinen perusta on kuitenkin yhä olemassa. Yhä suurin osa kansasta on valmis maksamaan n. 20€ äänilevystä. Yhä suurin osa musiikin kuluttajista ymmärtää että jaettavaa munaa ei voi olla ilman kanoja, kanaloita ja erilaisten kanatuotteiden kirjon vähittäismyyjiä. Ja tietysti rokkikukkoja.

Miten tekijänoikeudet voitaisiin piilottaa ”internetin pinnan alle”? Jos tässä onnistuttaisiin myös tekijöitä tyydyttävällä tavalla, ei piraattiliikettä tarvittaisi enää juuri mihinkään.

(*Tästä itseasiassa johtuu immateriaaliseen kauppaan siirtymisen suurin ongelma musiikin tekijöiden näkökulmasta: lopputuotteen arvosta 95% oli immateriaalista jo ennen internettiä. Jos painokustannukset olisivat olleet vaikkapa 75% levyn kustannuksista, internet olisi otettu haltuun jo 90-luvulla.)

Kategoriassa: kulttuuri, musiikki, vehkeet Avainsanoilla: internet, levyteollisuus, musiikki, musiikkiteollisuus, piraatit, piraattiliike, spotify, tekijänoikeudet

Maailma pelastetaan kaupunki kerrallaan.

Aiemmat kirjoitukset

  • WYSIWYG-Presidentti
  • Helsingin juna-asemien opasteet
  • QAnon, Twitter ja sananvapauden uudet haasteet
  • Viestintää kannattaa varoa – toisinaan se voi onnistua
  • Valtuustoaloite: Lähiliikenteen juna-asemien kehittäminen

Haku

Arkistot

Copyright © 2021 · Genesis Sample Theme milloin: Genesis Framework · WordPress · Kirjaudu sisään