Pidin Vihreän ryhmäpuheen valtuuston puolivälinseminaarissa 30.1.2015. Kirjoitin puheen ”puhekieliseksi”, luettuna tämä voi olla vähän hassu paikoitellen, pahoittelen. Ihan loppuun asti en myöskään ehtinyt kun puheenjohtajan nuija alkoi jo heilua.

Arvon valtuutetut, virkamiehet ja muut kylän henkilöt.

Kun strategiasta puhutaan, tieto ja miten se on saatavilla ja jaettavissa on yksi ydinkysymyksistä. Siksi haluaisin aloittaa kiittämällä eilisistä alustuksista Asta Mannista, kaupunginjohtaja Pajusta ja talousjohtaja Saxholmia. Ainakaan me valtuutetut emme voi syyttää kaupungin virkamieskuntaa siitä että emme saa hyvää informaatiota päätöksentekomme pohjaksi.

Tietokeskuksen työ ja jatkuvasti lisääntyvä avoin data ovat upeita juttuja. Hienoa on että Helsinki on tässä asiassa paitsi maassamme, myös globaalisti edelläkävijä. Uskon vakaasti että dev.hel.fi tulee vielä luomaan juttuja joita me emme koskaan olisi kyenneet edes kuvittelemaan mahdollisiksi! Esim. laskutusten avaaminen julkiseksi mahdollistaa paitsi Joonakselle makeiden paljastusjuttujen kirjoittamista, myös aitoa kustannustehokkuuden paranemista. Jo prosentin viilautuminen avoimuuden auringonpaisteessa on miljoonia euroja.

Näin ensimmäisen kauden valtuutettuna olin viime syksynä budjettineuvotteluihin valmistautuessani oikeastaan aika järkyttynyt kun tajusin millaisella prosessilla ja kaarella kaupungin investointeja oli aiempien kausien talousarvion yhteydessä suunniteltu. Nyt parissa vuodessa vakiintuneeseen käytäntöön investointineuvotteluista, joissa samalla käydään läpi ja neuvotellaan tulevan kymmenen vuoden jänteellä suunniteltuja investointihankkeita ja niiden kustannuksia, verrattuna aiempien talousarvioesitysten investointiosa tuntuu kuin mittarilennolta sumussa – korkeus tiedetään mutta ei onko edessä vuori vai kiitorata. Pidemmästä tarkasteluvälistä, alustavasta jaksotuksesta ja strategisemmasta otteesta päätöksentekoon on ehdottomasti hyötyä.

Sen vuoksi strategisen päätöksenteon sopisi ulottuvan myös lautakuntiin – jos esim. strategisena toimenpiteenä valtuuston hyväksymässä strategiassa lukee “toteutetaan pyöräilynedistämisohjelman suosituksia”, niin sitten niiden pyöräilynedistämisohjelman suositusten mukaisten liikennesuunnitelmien olisi parasta sujahtaa läpi lautakuntakäsittelystäkin. Strateginen tahtotila pitäisi olla kirkkaana mielessä päätöksiä tehtäessä myös lautakunnissa.

Vihreä valtuustoryhmä kuitenkin toteaa ilolla että moni strateginen päätös on edennyt hyvin. Kiristetty -30% ilmastopäästötavoite läpileikkaa kaupungin hallintoa ja valtuuston strateginen päätös selvästikin ohjaa virastojen työtä. Myös peruskoulusta toiselle asteelle siirtyvien nuorten määrä on muuttunut oikeaan suuntaan.

Strategian yhteydessä sovittua 10-vuoden investointisuunnitelmaa ja investointikattoa Vihreä valtuustoryhmä kiittää. Kuten moni täällä tietää, olen siviiliammatiltani muusikko, taiteilija oikein jos sille päälle satun. Usein taiteellisia projekteja vaikkapa teattereissa toteuttaessani olen huomannut että parhaat tulokset eivät synny silloin kun käytettävissä on rajattomasti resursseja – silloin vaan hukataan viikkokausia tyhjänpäiväiseen haahuiluun ja rakennetaan lavalle jokin kullattu pömpeli jota ilmankin oltaisiin pärjätty. Rajat tehostavat taiteellista prosessia – kun aikaa, rahaa ja inhimillisiä voimavaroja on rajallisesti, täytyy miettiä tarkemmin mitä tehdään, missä järjestyksessä ja mitä jätetään kokonaan tekemättä. Useimmiten lopputulos on parempi eikä kullattuun pömpeliinkään tarvinnut käyttää rahaa.

Investointikatossa on kyse pitkälti tästä. Se pakotti meidät – poliittiset päättäjät – priorisoimaan. Valitsemaan mitä me todella haluamme. Ja missä järjestyksessä. Investointisuunnitelman kirjaukset kertovat selvästä valinnasta: me halusimme korjata kouluja enemmän kuin koskaan aiemmin, me halusimme rakentaa päiväkoteja, me halusimme rakentaa pyöräteitä, kiskoja ja Keskustakirjaston. Ja monet kullatut pömpelit siirrettiin 2020-luvulle, jolloin ne ehkä sitten jo näyttävätkin turhilta.

Mutta korjattavaakin investointiraamista löytyy. Nykymuodossaan se on liian sitova. Se kohtelee kaikkia investointeja samankaltaisesti eikä osaa erottaa aidosti kannattavaa hankintaa kannattamattomasta. Onkin pakko kysyä Kokoomukselta millainen firma jättäisi tekemättä muutaman miljoonan euron investoinnin, jonkin laskennallisen “katon” tai “ylivelkaantumisen” vuoksi, jos saatavilla on jopa kymmeniä miljoonia voittoa? Vastaan itse: ei varmaan kovin menestyvä puulaaki.

Investointikattoa tulisi rukata siten että se mahdollistaa kaupungille kannattavien investointien, etenkin uusien alueiden esirakentamisen nykyistä joustavammin. Meillä pitää olla rohkeutta kasvaa Itämeren parhaaksi metropoliksi.

Euroopan ja Suomen taloustilanne pidemmälläkään tähtäimellä ei aiheuta riemunkiljahduksia. Ei ole mahdotonta että matala kasvu on oikeastaan “uusi normaali”. Samanaikaisesti Suomen huoltosuhde räjähtää käsiin. Viimeksi väestöllinen huoltosuhde on ollut nykyistä heikompi 60-luvun alussa.

Näiden kahden viivan välinen ero meidän on seuraavan parinkymmenen vuoden aikana kurottava umpeen. Huoltosuhteen muutos pysähtyy 2030-luvulla. Uskoisin kuvioiden olevan tuttuja ainakin Oskulle – sun kirjasta mä näihin ekaa kertaa kunnolla havahduin.

Kuten isoisäni aina tapasi sanoa, “ei vauhti tapa, vaan se äkkipyssäys”. Hyvinvointivaltiomme on rakennettu 1970-2000 -lukujen erinomaiselle ja tasaiselle huoltosuhteelle. Nyt tämä kehitys päättyy. 2030-luvulle saakka huoltosuhde heikkenee dramaattisesti. Eikä tarvitse olla oraakkeli ennustaakseen että terveysmenot kasvavat väestön ikääntyessä. Helsingissä yli 75-vuotiaiden määrä kasvaa 47% vuosien 2014-2024 välillä.

Pelkästään tulonsiirtoja lisäämällä me emme tästä selviä, on pakko tehdä rakenteellisia muutoksia. Ja mitä pikemmin niihin pystymme sitä harkitumpia ne ovat. Jos ajamme auton päin seinää se pysähtyy kyllä mutta jälki on rumaa eivätkä airbagitkaan auta. Vihreä ryhmä haluaisi ohjata auton ohi esteen, vauhtia hidastaen.

Vihreän valtuustoryhmän mielestä tuottavuuden parantaminen onkin perusteltua. Kaupungin menojen kasvua on hillittävä vaikkei paniikkijarrutukseen etenkään näin taantuman keskellä olekaan syytä. Se, mistä me haluamme sitä arvostella on tuottavuuden käsitteen yksioikoinen tulkinta – ei kaikki leikkaaminen aina tuota säästöjä.

On esim. absurdia edes kuvitella että koululaisten määrän kasvaessa tuhannella vuosittain, opetusviraston käytössä olevien tilojen neliömäärä ei koskaan kasvaisi – seuraavan kymmenen vuoden kuluessa Helsingissä on 12 000 oppilasta enemmän kuin nykyisin! Sehän on keskikokoisen suomalaisen kunnan verran oppilaita lisää. On tietenkin mahtavaa että Helsingissä on aiempaa enemmän lapsiperheitä, mutta pitäisi olla täysin selvää etteivät skidit vain nykyisiin neliöihin sovi.

Näiden haasteiden edessä eilisen vieraileva “keynote-speaker” Jorma Sipilä oli erittäin hyvin valittu. Hänen avauksensa jätti ainakin minulle paljon ajateltavaa. Haluaisinkin ottaa muutaman lainauksen hänen esityksestään. Sipilän mielestä:

Hyvinvointipolitiikassa liikaa rahaa
– Korjaamisessa
– Sosiaalisessa kulutuksessa
– Ansiotyöstävapauttamisessa – Rahastoissa maailmalla

Liian vähän
– Perustoimeentuloturvassa sekä sosiaali- ja terveydenhuollon peruspalvelussa
– Sosiaalisessa investoinnissa

On aivan selvää että meidän tulisi kyetä ohjaamaan voimavaramme paremmin ennaltaehkäisevään työhön ensiavun sijaan. Perhekeskukset, kattava varhaiskasvatus, kotouttamistoimenpiteet, positiivinen diskriminaatio ja laadukas peruskoulu säästävät miljoonia ja jopa miljardeja. Jos yhden nuoren syrjäytyminen maksaa yli miljoona euroa, ei meillä oikeasti ole varaa jättää yhtä paljon kavereita kyydistä kuin nyt jää.

Tästä uskon ainakin puheiden tasolla vallitsevan kohtuullisen laajan konsensuksen. Poliittinen “Vasemmisto” haluaa varmasti ennaltaehkäistä ongelmia ja poliittisen “oikeiston” kylmimmätkin sadofiskalistit osannevat laskea tienaamatta jääviä euroja. Vaikeaksihan tämä muuttuu vasta kun iskulauseiden rintama kohtaa karun politiikan arkitodellisuuden. Seuravassa slidessaan Sipilä totesi:

Helposta vaikeaksi
– Hyvinvointivaltion rakentaminen oli helppoa: rahoitus, kannatus, tulokset

Hyvinvointivaltion supistaminen taas on poliittisesti vaikeaa
– Vahvimmat ovat parhaita puolustajia
– Kun heikot häviävät, kokonaisuus kärsii
– Keskiluokka voi moittia julkisia menoja, mutta on haluton leikkaamaan itselleen tärkeitä etuuksia

Kuten useimmat teistä huomasivat, viime vuonna tästä dynamiikasta saatiin useampia esimerkkejä. Ja seuraavat ovat jo kytemässä.

Minua aidosti surettaa tilanne, jossa me esim. voimme yhdistää hallinnollisesti vain kouluja, joiden vanhemmat eivät osaa masinoida vastarintaliikkeitä. Jakomäestä suljettiin yksi koulurakennus – nolla sähköpostia, Soinisen koulu yhdistettiin hallinollisesti Pukinmäkeen – nolla sähköpostia Soinisesta. Soinisen koulussa oli maahanmuuttajataustaisia oppilaita 60%. Tämä ei ole sattumaa. Me kuulemme voimakkaimmin niiden huudon, jotka kykenevät huutamaan. Hiljaisia emme edes huomaa ja kokonaisuus muuttuu jatkuvasti heikommaksi tilkkutäkiksi johdonmukaisen perusturvan sijaan.

Loppujen lopuksi uskon että kyse on luottamuksesta. Luotammeko me toisiimme ja toistemme motiiveihin. Meillä Suomessa ja Helsinkiläisessä kuntapolitiikassa on erinomaisen hyvä perinne konsensuksen etsimisestä. Toivonkin syvästi että strategian puolivälintarkastelu talousarvion raamineuvottelujen yhteydessä antaisi mahdollisuuden kasvattaa luottamusta. Luottamusta toisiimme. Luottamusta siihen että meillä on yhteinen tavoite. Että me kaikki aidosti pyrimme vähentämään terveyseroja ja syrjäytymistä Helsingissä. Että kaikki muutokset eivät ole vain kyykyttämistä ja heikentämistä.

Tiedän että olen itse Facebookissa ja sosiaalisessa mediassa toisinaan aika kärkäs hahmo. Toisinaan sivallan tahallani niin lujaa että heikot kaatuu elon tiellä ja hongat humajaa. Pahoitteluni.

Voin olla naïvi, mutta haluaisin vilpittömästi että pääsisimme strategiassa yhteisymmärrykseen nimenomaan tavoitteista ja voisimme sitten ainakin joissain vaikeimmissa kysymyksissä ylittää puolue- ja ideologiset rajat ja keskustella keinoista. Ja tehdä toisinaan sellaisiakin päätöksiä, jotka eivät ole kaikkien äänekkäimpien mieleen. Jos tavoite ja sen perustelu, tasa-arvoinen yhteiskunta, on kohdallaan, uskon että kansalaisten enemmistö myös ymmärtää ja arvostaa päätöksiämme.

Tuula Saxholm siteerasi eilen puheensa lopuksi Esko Valtaojaa ja sitaatti taisi mennä jotenkin sen suuntaisesti että “jos tuntuu vaikealta ota isompi perspektiivi”. Tuulan kuvaaja viimeiseltä sadalta vuodelta muistutti siitä, miten hyvin me kuitenkin voimme Suomessa ja Helsingissä aiempiin sukupolviin verrattuna. Aiheellinen muistutus.

Itse ajattelin pistää tähän lopuksi vielä parilla sadalla vuodella paremmaksi. Tämä kuvaaja kuvaa absoluuttisessa köyhyydessä elävien ihmisten osuutta maailman väestöstä 1820 lähtien, jolloin ehkä jopa 80-90% maailman ihmisistä elä absoluuttisessa köyhyydessä. Silloin kuin pulpettitoverini Erkki rääkäisi ensimmäisen kerran, oli osuus enää 52%. Vuonna 2010 se on painunut 21 prosenttiin, vaikka maailman väestö on kasvanut samanaikaisesti moninkertaiseksi.

Vaikka toisinaan tuntuu synkältä ja kaikki on mälsää, etenkin politiikka, niin maailma on menossa paremaan suuntaan. Kyllä tästä kuulkaa vielä hyvä valtuustokauden toinen puolikas tulee! Kiitos kaikille yhteistyöstä ja tehdään hyviä päätöksiä!