Arkkitehtuuri herättää helposti tunteikkaita keskusteluja – makuasioista kun tunnetusti voi kiistellä. Usein vastakkain ovat ”maallikot” ja toisaalta arkkitehtuurin saloihin vihkiytyneet asiantuntijat, jotka tornistaan kertovat kansalaisille että se naapuruston perseruma betonilaatikko on aivan upea aikansa mestariteos, vuoden betonirakenne 1973 ja ehdottomasti suojelukohde.
Eilen somessa keskusteluja herätti Tampereelle eestiläisten arkkitehtien toimesta suunniteltu uusvanha asuinrakennus. Moni piti ehdotetusta uskomattoman kauniina ja upeana.Ymmärrän miksi tuollainen uusvanha miellyttää. Onhan se, no, nättiä. Ja hyvinkin voi olla paikkoja, joissa jopa pastissi tai kertaustyylinen rakennus voi olla perusteltu.
Kaupungin arkkitehtuurin yleislinjaksi sellaisesta ei kuitenkaan ole. Katsotaanpa Tampereen tapausta vähän lähemmin.
Tätä nykyä tontilla on ankea betonilaatikko ja olen samaa mieltä eestiläisten arkkitehtien kanssa sen arvosta:
The existing building does not respect the historic and logical fabric of buildings’ footprints inside the block and so destroys the continuous street front.
It steps back from the plot line leaving a narrow green area to its north and undefined partly raised terrace as parking area to its south, failing to define the border between public and private realm.
Unlike most of its historic neighbours in the area, the building has no commercial space on its ground floor. Its blind ground floor walls cannot contribute to the variety of the urban environment around it and safeguard its immediate vicinity.
The building has no recongnizable main facade nor an entrance, hence it lacks the respect both towards its inhabitants and towards the public.
It has no architectural, artistic or aesthetic value of whatsoever.
Its inherently modernistic design creates an unnecessary conflict between itself and its neighbours.
Nykyinen rakennus on hyvä esimerkki männä vuoskymmenten surkeasta suomalaisesta rakentamisesta ja kaupunkisuunnittelusta. Se on sekä teknisesti huono, arkkitehtonisesti arvoton että häiriö kaupunkitilassa. Mitä nopeammin tuosta talosta päästään eroon, sen parempi. Hyvä että uskalletaan purkaa. Tuleeko sen tilalle kuitenkaan rakentaa ”uusvanhaa”?
Itse olen ajatellut asiaa – näin maallikkona – kolmen funktion kautta:
- 1. Massa
- 2. Toiminnallisuus
- 3. Muoto
1. Massa
Rakennuksen ”massoittelu” on tietenkin tärkeää. Keskelle omakotitaloaluetta ei voi rakentaa pilvenpiirtäjää. Keskelle tiivistä aluetta ei kannata rakentaa lättänää. Toisaalle voi sopia pistetalo, kaupunkiin taas kortteli.
Mutta tämän kohdan alle istahtaa mielestäni myös rakennuksen suhde katutilaan ja tonttiin. Tampereen tapauksessa nykyinen rakennus on – aikansan muodin mukaisesti – vedetty metri pari ”sisään” jalkakäytävästä. Syntyy epätilaa. Kadunvarsi katkeaa. Yhtenäinen kaupunkimainen talolinja puuttuu.
Lisäksi rakennus on – aikansa muodin mukaisesti – pistetalo. Se ei ole yhteydessä viereisiin rakennuksiin tai kaupunkiin. Se katkaisee kaupungin. Takapuoli varattu – aikansa muodin mukaisesti – henkilöautojen pysäköinnille ihmisten pihan sijaan.
Tässä eestiläisten esitys onnistuu varsin mainiosti. Se eheyttää korttelin jälleen kaupunkikortteliksi, johon tehdään vielä vaihtelevuutta ainakin näennäisesti kolmen eri rakennuksen kautta, joissa on eri räystäslinjat ja värit.
2. Toiminnallisuus
Nykyisen rakennuksen kivijalassa ei ole mitään. ”Paraatisuuntaan” (mikä on rakennuksen pääsuunta ylipäätään?) rakennuksessa ei ole edes ovea. Se sulkeutuu pois kaupungilta, se ei tarjoa mitään kenellekään muulle kuin asukkailleen. Se on toiminnallisesti lähiötalo keskellä kantakaupunkiympäristöä.
Tässäkin kohtaa eestiläisten rakennus onnistuu hyvin. Talossa on kivijalkaliiketilaa, siinä on uloskäyntejä. Sillä on ylipäätään julkisivu ja yksityisempi puoli.
3. Muoto
Tampereen nykyinen betonikuutio on modernistinen keskisormi. Se ei välitä lainkaan ympäristöstään – todennäköisesti tarkoituksellisesti. Se on tehty tehdasvalmisteisista elementeistä ja olisi voitu pudottaa Kirkkokadun sijaan Tsheljabinskiin, Kouvolaan tai Tampereelle. Kukaan ei huomaisi eroa.
Hyvä kaupunkiarkkitehtuuri keskustelee ympäristönsä kanssa. Se ymmärtää alueen historian, esteettisiä reunaehtoja ja aikansa. Se on paikallinen. Muoto myös seuraa tekniikkaa.
Tässä tarkastelussa eestiläisten ehdotus on mielestäni hirvittävä. Se on pastissi. Se on avaruusalus, kermakakku, kulissi. Nykyaikaisella rakennustekniikalla toteutettu halpa kopio. Rakastamaani vanhaa jugendia tuo uusvanha möykky ei olisi. Yhtä vähän tamperelainen kuin edeltäjänsä – vastaavia löytyy varmasti myös Tsheljabinskista.
Hirvittävän betonikuution ainoa vaihtoehto ei ole hirvittävä historiaton lavaste.
Mitä sitten?
Mielestäni viime vuosina Suomessa on opittu kaupunkien rakentamista. Meillä on erinomaisia uusia kohteita, joissa laadukas arkkitehtuuri onnistuu luovimaan hienosti kaupunkisuunnittelun laadullisten vaatimusten, estetiikan ja ympäristön ristiaallokossa. Laadukasta, inhimillistä ja kaunista arkkitehtuuria on mahdollista toteuttaa myös ajassa eläen. Muutamia esimerkkejä Helsingistä.
As Oy Posteljooni, Käpylä
Käpylän varsin keskeisellä sijainnille rakennettiin muutama vuosi sitten kokonaan uusi talo.
Se on massaltaan onnistunut. Se täydentää aukion. Se on kiinni kadussa.
Siinä on kivijalassa liiketilaa, se keskustelee ympäristönsä kanssa.
Ja se on yhtäaikaisesti selvästi aikansa lapsi, modernia arkkitehtuuria modernilla tekniikalla toteutettuna että yhteydessä ympäröivään Käpylään. Rapattu pinta, harjakatto, ikkunoiden koko. Sillä on myös erikseen julkisivu ja yksityisempi puoli vaikka ei umpikortteli olekaan – eikä Käpylässä sellaisia olekaan.
Mielestäni erittäin onnistunut esimerkki aluetta ymmärtävästä modernista arkkitehtuurista. Kaupunginmuseo toki vastusti tätäkin.
Linnankatu 3, Katajanokka
Tämä tapaus on tavallaan aika lähellä Tampereen esimerkkiä. Linnankatu 3:ssa sijaitsi alunperin upea jugend-rakennus.Valitettavasti se tuhoutui sodan aikana pommituksessa ja sen tilalle rakennettiin melko kamala rakennus joka ei istunut Katajanokan upeaan ympäristöön.
Muutama vuosi sitten sen tilalle rakennettiin uusi asuinrakennus.
Tämäkin on mielestäni onnistunut. Se on selvästi osa samaa kaupunkia. Se hakee (ehkä jopa liikaakin) muotokieltä viereisistä rakennuksista, pintamateriaali myös kunnioittaa kaupunginosaa, räystäslinja elävä. Kivijalassa liiketilaa ja ovia.
Samalla se on kuitenkin myös moderni ja äkkiväärä. Leikittelee muodolla ja suunnilla. Se on tietoisen kulmikas eikä edes yritä esittää olevansa ”sulava ja pehmeän aistikas” jugend-linna.
Väitän että ajan myötä tuo rakennus istuu paikalleen uusvanhaa kermakakkua paremmin. Tuo rakennus ei ole kulissi, vaan aikansa tuote, joka luo kaupunkiin aitoa ja laadukasdta kerroksellisuutta.
Historiattomuus
Ehkäpä uusvanhan näköisarkkitehtuurin suurin ongelma minulle onkin sen historiattomuus. Se on kitschiä. Se on aina vain halpa kopio alkuperäisestä, joka syntyi täysin erilaisiin oloihin, erilaisille omistajille ja täysin erilaisella teknologialla. Uusvanha talo on kuin uusrikkaan kipsiset roomalaiset pylväät sipoolaisen pakettiomakotitalon kuistilla.
Toisaalta on ehkä niinkin että keskustelu uusvanhasta arkkitehtuurista on osa suurempaa muutosta. Ehkä arkkitehtuurikunnan ”asiantuntijavalta” on liudentumassa? Voiko enää tulevaisuudessa paeta ”asiantuntijuuden” verhon taakse? Kaupunkiemme suunnittelun ja arkkitehtuurin linjauksista pitää voida käydä julkista keskustelua kielellä jota myös me maallikot ymmärrämme. Kyllä ainakin osa meistä varmasti ymmärtää myös muita ratkaisuja kuin uusvanhaa.
Mieluiten noista taloista maksaisin itseni sisään tuohon Tampereen uuteen, joka on laadukkaasti piirretty, eikä vaikuta feikiltä. Tuollaisia voisi tehdä Helsingissäkin paikkoihin jossa talot on rakennettu ennen sotia. Helsingissä suuri ongelma on sekin, että värejä ei osata käyttää. Riittää kun menee Ogelin puolelle rataa Käpylästä ja huomaa miten ankeaa tulee kun värit katoavat puoleksi vuodeksi. Kun syksyn ruska tippuu Käpylän puolella, niin samat värit jäävät talveksi seinille, mutta Ogelissa 60-luvulta asti jatkettu valkoinen kerää harmaata likaa harmaassa talvessa ja vain muutama purkuinnolta säästynyt vanha talo ilmoittaa itsestään värein. Menee mieli maahan, mutta onneksi voi lähteä lenkille Käpylästä Kumpulaan jossa jokainen talo on raikkaasti eri väreissä.
Parasta Tampereen uudessa hankkeessa on pyöreät muodot ja luonnon värit, sekä kivijalka joka muistuttaa helsinkiläisiä oikeista kivistä tehtyjä. Ihminen tykkää luonnosta kaupungin lavasteissakin. Meillä Helsingissä ei pyöreyttä näe kuin kerran vuosikymmenessä ja sitten siitä tulee kiitelleyin rakennus, kuten Kaisa-kirjasto, Kampin kappeli ja Oodi. Nyt Kaupunkiympäristötalon holvikaaret keräävät jo ihailua. Jos muotoja olisi muitakin kuin laatikko laatikkoikkunoin ja värinä muita kuin vaalea kohta lian harmaa, niin uusikin arkkitehtuuri kelpaisi paremmin. Pyöreys ja luonnon värit ovat niitä jotka miellyttävät ihmistä vanhassa Helsingissä. Ei modernit valkoiset laatikot ja niiden johdannaiset.
Muussa taiteessa tehdään edelleen sekä vanhalla tekniikalla ja vanhoilla materiaaleilla että vanhaa tyyliä uusilla materiaaleilla ja tekniikoilla jne. Miksi arkkitehtuurissa olisi heti kitchiä ja lavaste jos käytetään uusia materiaaleja? Tässä tapauksessa tehdään kuitenkin ihan toimivia rakennuksia nykyaikaisista rakennusmateriaaleista, vielä jos tehdään hyvällä laadulla niin että rakennus kestää ikää (mitä läheskään kaikki uudet rakennukset eivät kestä). Minusta se olisi lavastetta ja kermakakkua jos tehtäisiin vaikka joku ikkunalinja muovista niin että siinä ei olisi ikkunoita ensinkään tms.
Suvaitsen olla eri mieltä tuon ”uusvanhan” ehdotuksen estetiikasta (minusta se on kiva kontrasti uudenaikaista kivijalkaa ja täytekakkuestetiikkaa ylemmissä kerroksissa), ja muutamista noista uusistakin. Erityisesti tuo ”haulikolla ammuttu” aukotus, mikä on ollut viimeisen 15 vuoden aikana muodissa (onneksi tuntuu sentään vähitellen menevän ohi), tekee julkisivusta hirvittävän levottoman.
Ei aukotuksen ole pakko olla tasainen ruudukko, mutta ei sillä tule tehdä mitään semmoista taidetta joka vaatii yliopistotasoiset opinnot estetiikkansa ymmärtämiseen. Sitä kun joka tapauksessa katsoo myöskin ja ennen kaikkea maallikot.
Tuo katajanokan uudisrakennus on kyllä mun mielestäkin onnistunut.
En ymmärrä miksi arkkitehtuurissa ilmaus ”aikansa tuote” on ikäänkuin pyhää tekstiä jota ei saa kyseenalaistaa ja jolla perustellaan mitä rumempien laatikoiden rakentaminen esimerkiksi arvoalueille tai muuten kaupunkikuvan kannalta oleellisiin paikkoihin (Stora Enson pääkonttori Katajanokalla). Pitääkö kaiken itsepintaisesti olla tämän ajan luomusta vaikka se olisi kuinka rumaa ja vaikka juuri kukaan ei siitä pitäisikään arkkitehteja lukuunottamatta. Sitä paitsi miksei tämä Allan Strusin ehdotus ole tämän ajan tuote? Se on suunniteltu nykyaikana nykyajan tarpeisiin ja nimenomaan tuolle tontille noiden rakennusten viereen. Se ei ole kopio mistään edellisestä paikalla olleesta rakennuksesta, vaan täysin oma ja uusi kokonaisuutensa toki selkeillä vaikutteilla jugendista ja klassismista. Vaikutteita arkkitehtuurissa on otettu jo monta sataa vuotta aina vanhemmista tyyleistä. Nämä kertaustyylit ovat suurimmaksi osaksi luoneet ne kauniit ja arvokkaat eurooppalaiset kaupunkikuvat. Ovatko nekin siis pelkkää kopiota ja lavastusta? Esimerksi Helsingin tuomiokirkon pylväät ovat saaneet inspiraationsa kreikkalaisista ja roomalaisista temppeleistä kuten uusklassismin tapoihin kuului. Onko kirkko kuitenkaan ”historian väärentämistä ”? Enpä usko. Enkä usko myöskään kenenkään luulevan sitä roomalaiseksi temppeliksi. Mielestäni juuri tämä pelko vanhan ”kopioimisesta” ja ”historian väärentämisestä” ovat saaneet aikaan nykyisen arkkitehtuurin alennustilan. Onnistuneita modernistisia rakennuksia on Suomessa yhden käden sormilla laskettava määrä. Esimerkkinä mainittakoon Helsingin keskustakirjasto Oodi. Suomen nykyinen rakennuskanta on suorastaan häpeällisen rumaa ja uskon että esimerkiksi Tampereen Hämeenkatu onkin yksi Euroopan tai edes Pohjoismaiden rumimmista pääkaduista. Sen varrella olevilla rakennuksilla ei ole mitään kauneusarvoja muutamia vanhoja purkamiselta ja sodalta säästyneita taloja ja keskustoria lukuunottamatta.
Antamasi esimerkit uusista modernistisista rakennuksista sisältävät paljon nykyarkkitehtuurin ongelmia. Käpylän rakennuksessa on sentään harjakatto mutta sekin on täysin epäsymmetrinen. Ikkanat ovat sentään jonkinlaisessa järjestyksessä mutta niitä ei ilmeisesti voi millään laittaa alekkain sillä nykyään rakennusten ikkunoiden sijoittelu tuntuu olevan tyyliä ”kännissä ja läpällä”. Päädyssä oleva ikkuna kruunaa kaiken. Se ei osunut keskelle, ei sitten millään. Mikään ei tunnu olevan linjassa minkään kanssa. Katajanokan rakennus sisältää samat ”ongelmat”. Ikkunat sentään ovat alekkain mutta sekavan vaikutelman takaamiseksi on parvekkeiden vierelle sijoitettu musta suoja. Epäsymmetrisesti tietenkin. Väri on kuitenkin yhteensopiva viereisen rakennuksen kanssa. Pisteet siitä. Toki tämä ei ole pahimmasta päästä suomalaisessa uudisrakentamisessa mutta jotain kertoo se, ettei Helsinki antanut rakentaa jugendia jugend alueelle. Tätäkin asiaa perusteltiin sillä että se olisi vain vanhan kopioimistä. Suurimmat kysymykseni ovat että miksi se olisi ja jos olisi, niin mitä sitten. Jos tälle linjalle lähdetään niin arkkitehtuurissa kaikki on oikeastaan kopiointia. Jokaisessa suomalaisessa kaupungissa on ne samat valkoiset kerrostalot epäsymmetrisine ikkunoineen. Tämäkö sitten ei ole kopioimista? Suomalainen kaupunkirakentaminen on jämähtänyt 60-luvulle. Valtaosa sen jälkeen rakennetusta kaupunkien rakennuskannasta on aivan käsittämättömän rumaa, epäsymmetristä, tylyä, huonosti tehtyä ja lista vain jatkuu. Koska arkkitehtuurissa kauneus ei ole enää arvo, on jälkikin sen mukaista. Ihminen kuitenkin tarvitsee ympärilleen kauneutta ja nykyisen kaltainen ympäristö tutkitusti aiheuttaakin stressiä ja ahdistusta. On myös sanottu, että kunhan tämä nykyinen arkkitehtuuri on vähän vanhempaa, alamme ymmärtämään sen kauneutta. Norrmenin talo Helsingin Katajanokalla oli purkuhetkellään (63v) vain viisi vuotta vanhempi kuin nykyinen sen paikalla sijaitseva Stora Enson pääkonttori (58v). Norrmenin talon purkamista vastustettiin alusta lähtien yksinkertaisesti siksi että ihmiset pitivät sitä kauniina. Jos nyt Stora Enson pääkonttori purettaisiin, tuskin kovin moni vastustaisi sitä. Päinvastoin. Rakennuksen purkamista on monesti ehdotettu ja sen korvaamista Norrmenin talon kopiolla. Vaikka sekin olisi kopio, mitä sitten? Se sopisi kaupunkikuvaan kuin nenä päähän ja ihmiset tykkäisivät. Edeltävä esimerkki kiteyttää hyvin sen ettei maku arkkitehtuurin suhteen ole juurikaan muuttunut vaikka yhteiskunta ja ajattelutavat muuttuvatkin. Nykyisenkaltainen arkkitehtuuri ei tarvitse mitään ”arkkitehtuurillista tulkintaa kauneudesta josta rahvas ei ymmärrä mitään” tai ”kerroksellisuutta ja vuoropuhelua ympäristönsä kanssa”. Jos rakennus on suuren yleisön mielestä ruma, ei asiantila muutu miksikään korulauseilla tai arkkitehtikollegoiden ylistävillä puheilla. Ei ihmisiä tarvitse kouluttaa pitämään jostakin. Miksi arkkitehtuurin pitäisi olla jokin viimeinen linnake jossa ei kauneudesta saisi puhuakaan saati rakentaa sellaista. Ei kauneus ole vain sata tai kaksisataa vuotta sitten eläneiden arkkitehtien ja muiden ihmisten oikeus. Toivon todella että kyseinen Tampereelle mahdollisesti tuleva rakennus olisi suunnannäyttäjänä tulevaisuuden arkkitehtuurille Suomessa.
Täisin samaa mieltä!
Lyhyesti ja ytimekkäästi. Minusta on hienoa että kerrankin on esimerkki jossa asukkaat itse pontevasti tuovat esiin sitä mitä asuinympäristöönsä ja asumiseensa tahtovat (voidaan jollain tavoin siis rinnastaa markkinavetoisuuteen ja nousevaan kansalaisaktivismiin). Nyt on sitten alan asiantuntijoiden ja ammattilaisten vuoro ottaa koppia ja ohjata rakentamisen prosessia niin että syntyy kaikin puolin aikaa kestävää laadukasta rakentamista.