Vihreät julkaisivat viime vuonna kulttuurimanifestin ja kulttuuripoliittisen ohjelman. Kirjoitin heti tuoreeltaan niistä arvion, jota en kuitenkaan silloin uskaltanut julkaista. Syitä olen pohdiskellut. Koin ehkä olevani vihreiden ”ulkopuolella” ja että keskustelulle ei ehkä olisi tilaa, tai että minut nähtäisiin vain kiusankappaleena, etenkin kun vaalit olivat tulossa. Ja niin jätin tämän julkaisematta, en halunnut suotta keikuttaa venettä tai aiheuttaa harmia jos puolueella oli kulttuuriväen suuntaan suunniteltu viestintä.
Lukaisin tekstin läpi sattumalta tässä viime viikolla kun valmistelin Helsingin Sanomissa julkaistua mielipidekirjoitustani. Ja mietin että ehkä tämän voisi kuitenkin julkaista, suurin piirtein sellaisenaan. Lukee kuka lukee. Eli, täältä pesee, härifrån tvättas, vassakuu:
Vihreiden kulttuuripoliittisesta ohjelmasta
Vihreät julkaisi viime viikolla kulttuurimanifestin ja kulttuuripoliittisen ohjelman. En osallistunut ohjelman kirjoittamiseen, en edes hakenut työryhmään, mutta kulttuuripolitiikka on yhä lähellä sydäntäni! Ja jos ei osallistu kirjoittamiseen, niin täytyy osallistua jälkiviisasteluun. Tai ehkä paremmin sanottuna: jatkaa keskustelua. Koska vaikka valmis ohjelma on yhdelle työlle päätepiste, niin se voi olla muun lähtöpiste. Ja sen avoimen keskustelun nimissä muutamia ajatuksia ohjelmasta.
Ensin kiitoksia ohjelmatyön vetäjille Saaralle ja Mikille: ohjelmatyön vetäminen on aina todella rankkaa ja kantojen yhteensovittaminen, yhteisen näkemyksen sorvaaminen ei ole helppoa. Etenkään kun asioihin suhtaudutaan sydämellä, kuten kulttuuriin aina.
Olen lukenut kaikkien poliittisten ryhmien kulttuuripoliittiset paperit ja kyllä tämä selvästi Vihreä ohjelma on, tutulta tuntuu. Vihreä paperi. Fiilis on oikea.
Sitten asiaan.
Kenelle ohjelmia kirjoitetaan?
Ensi lukemalla jäin miettimään kenelle ohjelma on kirjoitettu? Puolueohjelmallahan voi olla useita yleisöjä ja käyttötarkoituksia.
Ohjelma voi olla puolueen sisäisen keskustelun työkalu: se voi kirkastaa yhteistä kantaa jostain teemasta, ja johdattaa puolueen linjan rakentamista.
Se voi olla myös suunnattu jonkin tietyn politiikan sektorin asiantuntijoille omaa puoluetta laajemmin. Esimerkiksi perustulo-pamflettien ja muiden paperien lukijajoukko on varmasti melko rajattu, mutta sitäkin omistautuneempi sosiaalipolitiikan syvävirtauksille.
Tai ohjelma voi olla opaskirja puolueen toimijoille: tästä vivusta kun väännätte kaikella voimalla, niin kunnissa syntyy vihreää politiikkaa.
Ja tietenkin: ohjelma voi olla ulkoista viestintää. Äänestäjille tai muille kohderyhmille.
Nyt, koronan runneltua kulttuurikenttää parin vuoden ajan, minusta vaikuttaa vahvasti siltä että tämän ohjelman olemassaolon tarkoitus on viestiä kulttuurikentälle että Vihreät välittävät teistä.
Se on ihan hyvä peruste kirjoittaa poliittinen ohjelma. Ja se on todella tärkeä viesti puolueelle viestittäväksi. Tämän tehtävän ohjelma monella tapaa täyttääkin.
Toimeentulo ja turvaverkot
Ohjelman ehkä koherentein kokonaisuus olikin ”Työllisyys, toimeentulo ja turvaverkot kulttuurialalla”, joka käsitteli mm. kulttuurialoille tyypillisten työsuhteiden kitkaista suhdetta suomalaiseen sosialiturvajärjestelmään. Tässä ollaan selvästi korona-ajan hermolla. Samalla osuus kytkeytyy monelta osin muuhun aiempaan (ja tulevaan) Vihreään ohjelmatyöhön. Puolueen vahvalla ydinalueella pelataan.
Monilta muilta osin ohjelma sisältääkin puoluetta lähellä olevien tahojen toivelistoja. Se siis kertoo että olemme teidän puolellanne. Kuten useimmiten varmaan ollaankin. Hyvää poliittista viestintää.
Mutta syntyykö tällaisen ohjelman avulla johdonmukaista ja sisäisesti koherenttia politiikkaa? Selviääkö ohjelmaa lukemalla kulttuuripolitiikkaa tuntemattomalle millä tavoin maailmaa muutetaan ja kenen toimesta? Tai millainen maailma on nyt? Tunnistetaanko oikeat haasteet?
Toimintaympäristö
Ohjelman ehkä keskeisin puute on se että sitä lukemalla on mahdotonta saada yleiskuvaa kulttuurin kentästä. Mitä ohjelma ylipäätään tarkoittaa kulttuurilla?
Ohjelma mm. julistaa että kulttuurin rahoitus on kasvatettava yli prosenttiin valtion budjetista. Missään ei kerrota paljonko rahoitus on tällä hetkellä. Hieman myöhemmin kerrotaan että tehtävä tasokorotus on 125 miljoonaa euroa, mutta yhä jää hieman epäselväksi mistä summa on repäisty. Se on ymmärtääkseni se summa joka siitä prosentista tällä hetkellä uupuu, mutta tätä ei kerrota missään.
Ei liioin kerrota paljonko kunnat käyttävät kulttuuriin. Tai miten tätä summaa pitäisi kehittää. Tai mikä sen summan suhde on valtion kulttuuriin käyttämään rahasummaan. Tai miten eri kunnat eroavat. Tai minkälaisia vipuja valtio voi käyttää kuntiin jotta kunnat käyttäisivät enemmän rahaa.
Kokonaisuuden hahmottamiseksi (erityisesti apurahaosiossa) olisi ollut ehkä tarpeen tuoda esiin myös yksityisten säätiöiden rahoituksen kasvu tällä vuosituhannella.
Todella monessa kohtaa halutaan rahaa myös käytettäväksi lisää – täysin normaalia poliittisten ohjelmien puuhaa. Mutta missään ei kerrota mikä näiden ehdotettujen toimenpiteiden kokonaissumma on, tai mikä niiden suhde on tähän 125 miljoonaan euroon, tai mitä toimenpiteitä näistä priorisoidaan jos 125 miljoonaa ei riitäkään. Tai entä jos siitä jää vielä yli, mitä silloin rahoitetaan?
Ja itse kun olen tällainen nihilisti, lähtisin liikkeelle suomalaisen yhteiskunnan tulevan 10-20 vuoden talouden isosta kuvasta: väki vanhenee, terveydenhuollon menot kasvavat, työikäisiä on vähemmän kuin aiemmin, kansainvälinen kilpailu asettaa rajoja verotukselle.
Suoraan sanottuna: kulttuuri ei tule saamaan 125 miljoonaa euroa lisää rahoitusta lähimmän 20 vuoden aikana. On valtaisa saavutus jos siitä ei isommin leikata mitään. Ylipäätään koko suomalainen kulttuurilaitosverkko nitisee liitoksistaan kun yleisöpohja kuihtuu pois ja kunnat mukana. Mutta ymmärrän toki että nihilismi on huono lähtökohta jos halutaan viestiä lämpimiä ajatuksia.
Ilman realistista kokonaiskuvaa ei synny järkevää lähtökohtaa hyvälle kulttuuripolitiikalle.
Hyvä esimerkki oli ohjelman taiteen perusopetuksen osio. Paljon kauniita sanoja ja ajatuksia, mutta ei mitään hahmoa siitä paljonko rahaa käytetään tällä hetkellä taiteen perusopetuksen yleisen ja laajan oppimäärän tukemiseen, ovatko suhteet oikeat ja sitten mikä on ylipäätään TPO:n suhde seuraavassa luvussa kuvattuun ”kerhotoiminta ja kulttuurin harrastaminen” tai TPO:n ja koulujen taideopetuksen suhde. Onko niitä? Miten näistä muodostuu kokonaisuus? Mikä on saavutettavinta? Mitä rahoitetaan? Minkä verran? Ylipäätään mm. yleinen oppimäärä tiputettiin yhtäkkiä keskelle tavoitteita kertomatta lainkaan mikä se on tai mikä sen suhde on muihin esitettyihin toimenpiteisiin.
On mahdotonta hahmottaa edes perustasolla mihin lisäresurssit kannattaisi suunnata, tai miten suunnata toisin nykyisiä resursseja, jos kokonaisuudesta ei ole mitään hahmoa.
Sama sokkona lentäminen vaivasi koko ohjelmaa. Tästä seurasi myös se että toisiinsa vaikuttavat dynamiikat ohitetaan täysin. Esim. audiovisuaalisen kulttuurin kehittämisessä puhutaan KAVI:n ja SES:n rahoituksesta, tuotantokannusteista ja Yleisradiosta mutta ei millään tavalla sivuta sitä miten nämä vaikuttavat toisiinsa – ja miten myös markkinat toimivat ja miten erilaiset tukimuodot mm. lisäävät työllisyyttä eri tavoin.
Ylipäätään Yleisradion rooli otettiin täysin annettuna. Itsekin haluan että meillä on voimakas Yleisradio, mutta kyllä sen merkityksestä ja sen toimintatapojen vaikutuksesta koko alan rakenteeseen täytyisi käydä keskustelua – myös poliittisesti.
Kuka päättää, mitä päättää?
Ylipäätään ohjelmaa vaivaa epäselvyys siitä kuka päätöksiä tekee. Jos kyseessä on vihreän politiikanteon käsikirja, olisi tärkeää määrittää kuka on toimija: kunta, hyvinvointialue vai valtio. Vai kannustetaanko markkinoita toimimaan ja miten. Useissa kohdissa päätöksiä tehdään tietenkin sekä kunnissa että valtiotasolla, mutta silloinkin olisi tehtävä selväksi se tapa ja keino jolla jotain usein varsin mainiota tavoitetta konkreettisesti edistetään.
Ohjelma esim. esittää että ”Parannetaan syrjäseutujen kulttuuritarjonnan alueellista saavutettavuutta liikkuvilla ratkaisuilla. Otetaan käyttöön myös digitaalista kurssitarjontaa ja kulttuurielämyksiä.” Tavoitehan on oikein mainio. Parannetaan vaan. Mutta kuka parantaa? Millä tavalla parantaa? Valtio? VOS? MES? Taike? Kunnat? Maakunnat? Hyvinvointialueet?
Toisaalla ohjelma toteaa: ”Tehdään yhteistyötä eri toimijoiden kanssa myös kulttuurin tuomiseksi eri puolille Suomea.” Tehdään vaan! Mutta kuka tekee? Kenen kanssa? Mihin puolille? Mitä kulttuuria?
Vastaavia kohtia jossa jäin miettimään että kuka on se toimija joka lähtee jotain parantamaan, kehittämään tai edistämään oli lukuisia. Ja kun tämä on vihreä ohjelma, mikä on se vihreän politiikan tekemisen tapa, jolla tätä tavoitetta edistetään? Onko se sivistysvaliokunnan jäsen eduskunnassa, ministeri tai erityisavustaja ministeriryhmässsä, kulttuurilautakunnan jäsen kunnassa, ryhmyri budjettineuvotteluissa, taideneuvoston poliittisesti nimetty vihreä jäsen?
Yksi mahdollinen sanomaa tiivistävä mahdollisuushan olisi ollut rakentaa ohjelmaan osioita toimijuuden kautta. Se kellä vipu on se vipua vääntäköön. Nyt jää hämärän peittoon kuka ylipäätään tekee päätöksiä.
Säätiöt ja markkinat
Ohjelmassa on markkinoista luku ”Kulttuurin, taiteen ja luovien alojen markkinat”. Ohjelma linjaa: ”Kulttuurialalla on mahdollisuuksia taloudellisen kasvun veturiksi. Tällä hetkellä Suomessa luovien ja kulttuurialojen osuus bruttokansantuotteesta on 3,6 % ja EU:ssa keskimäärin 7 %. Kulttuurin ja laajemmin luovien alojen osuutta bruttokansantuotteesta tulisi pyrkiä kasvattamaan eurooppalaista keskiarvoa kohti.”.
En ole tavoitteesta eri mieltä. Kysyisin kuitenkin tässä yhteydessä mistä tuo 3,6% luku on peräisin ja mistä vastaavasti EU:n keskiarvo 7%? Ja sitten jos pitäisi pyrkiä kohti tuota 7% keskiarvoa, niin antaako ohjelma minkäänlaisia työkaluja tai linjauksia joilla tuo kasvu voitaiisin saavuttaa? Keinoja vaikuttavat olevan lähinnä tilastoinnin parantaminen, elokuvien tuotantokannustimet ja elokuvasäätiön tukien nosto.
Kulttuuriviennin osalta monet tavoitteet olivat erinomaisia, mutta niiden mittakaava oli myöskin varsin kunnianhimoittoman oloinen – ainakin jos tavoitteena olisi lisätä osuutta BKT:sta 3,4%.
Tulokulma markkinoihin olikin pitkälti perinteisen kulttuuripolitiikan ja subvention näkökulmasta. Olisiko tässä osiossa voitu ajatella vähän laatikon ulkopuolelta ja miettiä muita keinoja jotka voisivat auttaa luovien alojen työllistymistä? Miten esim. melunormitus kohtelee festivaaleja?
Sinällään tuo 7% tavoitehan voisi olla erinomainen lähtökohta vaikkapa kokonaiselle ohjelmalle! Sitten pitäisi tosissaan pohtia kuinka se saavutetaan. Näillä eväillä se ei onnistu.
Lisäksi, kuten aiemmin jo mainitsin että ohjelma sivuuttaa yksityisten säätiöiden merkityksen ja roolin suomalaisen kulttuurin tukijana, joka on varsin ymmärrettävää koska ne toimivat itsenäisesti. Niiden rooli kannattaisi kuitenkin huomioida koska ne kalibroivat omaa toimintaansa valtion ja kuntien roolia vastaan. Niiden avustustoiminnan merkittävä kasvu tällä vuosituhannella monipuolistaa perspektiiviä kulttuurialojen kokonaistilanteeseen.
Fokus
Ohjelman loppupuolella kokonaisuus alkaa hajota. Kuin liitteinä käsitellään vielä ”Rakennetun ympäristön laatu” ja ”Monipuolinen kulttuuriperintö ja kestävä kehitys”, joissa päästään lähemmäksi museoita kuin muualla ohjelmassa, mutta luvut tuntuvat silti ulkopuolisilta. Olisikohan kannattanut yrittää tiivistää fokusta vielä tarkemmin ”kulttuurin” sijaan vaikkapa ”esittäviin taiteisiin”, niitä kun enimmäkseen käsiteltiin, esim. VOS-lakien raameissa toimiviin kulttuurialoihin ja laajentaen niiden vapaaseen kenttään?
Mutta tämä on toki aina kaikkien ohjelmien perushaaste: kuinka rajata? Kill your darlings on taiteen tekemisessä hyvä ohjenuora, voisi toimia tässäkin.
Summa summarum
Kulttuuripolitiikka on lopulta ehkä raadollisin politiikan tekemisen laji. Tukea tarvitsevia on aina enemmän kuin jaettavaa. Kulttuuripolitiikka on aina ytimessään nollasummapeliä.
Tämä ohjelma ratkaisee tämän perusdilemman ohittamalla sen kokonaan. Ei se silti poistu.
Näin se sitten oikeastaan jättää hämärän peittoon miten ohjelman mainioita linjauksia ja tavoitteita tullaan tässä havainnoitavassa todellisuudessa sitten edistämään. Kaikkeen kun ei tule olemaan rahaa.