En tiedä. Ehkä se ei ole käännettävissä. Ehkä on aika hävitä isosti. Ehkä kannattamani ajatukset ovat vääriä tähän aikaan ja paikkaan. Aika aikansa kutakin. Minun jälkeeni vedenpaisumus.

Enkä tiedä onko puolue enää gal-tan -jaottelussa samassa paikassa kun silloin kun itse siihen aikoinaan liityin tai missä ylipäätään puolueen aktiivien ja äänestäjien enemmistö tätä nykyä on. Gal-tanin oikeassa alanurkassa, johon itseni assosioin puolue ei ainakaan ole, ei ole tungosta. Eli veikkaan omien haaveideni olevan kaukana siitä mitä suuri osa vihreistä tai vihreiden äänestäjistä puolueelta toivoo.

Silti, jos olette tänne saakka tarponeet, muutamia ehdotuksia jotta pääsen keväällä sitten vähintäänkin jälkiviisastelemaan:

1. Ollaan ylpeitä tehdyistä päätöksistä. 

Uusi Helsinki on upeaa. Koska omistamme kaupungin muutoksen joka tapauksessa, omistetaan se kunnolla. Sanoitetaan kaikille ehdokkaille tapa jolla toivomme että haastavasta ristiriidasta puhuttavan. Niin pitkään kun pelkäämme sanoa että hyvinvoivan, vihreän ja ilmastokestävän kaupungin rakentaminen vaatii myös rakentamista, olemme kusessa. Keskeisestä konfliktia ei voi kiertää tai viherpestä pois. Kaupungin rakentamista ei voi lopettaa. Kokoomuksella tai demareilla, vassareista puhumattakaan, ei ole vieläkään omaa visiota siitä miltä kaupungin pitäisi näyttää.

2. Kaupungin puolustamisesta kansalaisen puolustamiseen

Luottamushenkilöiden Tukholman syndrooma vaivaa kaikkia puolueita ja luottamushenkilöitä. Meidän tehtävämme ei ole puolustaa kaupunkia organisaationa. Meidän pitää ajatella ensisijaisesti kansalaista ja sitä palvelua jonka hän olettaa kaupungin tuottavan. Jos kansalainen on vihainen kaupungille, hänellä on usein siihen hyvä syy.

Käytännössä pitää vaatia kaupunkiorganisaatiolta vastuuta ja muutoksia. Nyt voi olla jo liian myöhäistä tuleviin vaaleihin, mutta tämä on pidemmän aikavälin ajattelutavan muutos. Osittain ehkä paluu aiempaan – Vihreiden piti olla kykeneviä toimimaan irrallaan vanhoista rakenteista ja etujärjestöistä – ei vasemmalla tai oikealla, vaan edellä.

Esimerkiksi mielestäni oli täysin järkyttävää että Vihreät puolustivat valtuustossa aiempaa kansliapäällikköä vaikka hän vastasi kaupungin palkanmaksufiaskosta. Anteeksiantamatonta. Ukon olisi pitänyt lentää näyttävästi kaaressa jo ajat sitten. Kulkukortti ja puhelin pöydälle ja ulko-ovea kohti. Ja tämä fiasko olisi pitänyt ripustaa myllynkiveksi Vartiaisen ja Vapaavuoren kaulaan – Kokoomuksen johdolla seinään ajettiin.

Pidin sekä blogissa että fabossani Helsingin terveysasemien saatavuudesta kertovan ns. T3-luvun seurantaa niin pitkään kuin se oli kaupungilta saatavissa. Kiireettömän perusterveydenhuollon ja hammashoidon saatavuus Helsingissä on järkyttävällä tolalla. Silti kukaan ei tee mitään, kukaan ei vaadi päitä vadille, ei yksikään poliitikko. Jos tilanne on järkyttävän kehno, se pitää ratkaista. Tällä kaudella tilannetta on parannettu erityisesti ulkoistamalla kaksi asemaa, saatavuus on parantunut. Kaupunkilaiset saavat parempaa palvelua. Silti Vihreät sote-päättäjät vaikeilevat. Miksei Daniel Sazonovia ei ole naulattu (verbaalisesti) seinään huonosta tilanteesta? Miksei uskalleta syleillä toimivia vastauksia? Vihreiden ei pitäisi olla ideologisesti jumiutunutta vasemmistoa. Kansalaisten palvelut ovat tärkeämpiä kuin poliittiset irtopisteet tai puhdasoppisuus.

3. Ajattelu ja ideat

Politiikka yleisesti ja vaalit erityisesti ovat viestinnällistyneet. Tehdään paljon viestintää sataan kanavaan satojen ihmisten toimesta. Tätäkin tarvitaan. Mutta se ei ole politiikan, saati puoluetyön koko kuva. Viesti ilman yhteistä ajatusta ja uusia kokoavia ja uusia ideoita on vain hölinää.

Puolueet ovat ajattelukoneita. Ja jotta ajattelukone toimisi, puolue tarvitsee polttoaineekseen yhteistä ajattelua jota ohjelmatyöksi kutsutaan. Puoluetasolla tätä tapahtuukin. Mutta Helsingissä kaupunkipolitiikan kysymykset ja mittakaava eroavat koko maasta niin paljon että me tarvitsemme omaa ajattelutyötä. Osittain tämä tapahtuu niiden toimesta jotka tilan ottavat – Ode, Otso tulevat ensimmäisenä mieleen, mutta jääkö se vain blogeille ja pamfletteihin?

Ja vaikka Helsingin kokoista laivaa ei muutetakaan nopeasti, me tarvitsemme uusia ajatuksia sen ohjaamiseen. Oliko sattumaa että Vihreät olivat puolueena relevantimpi yhteiskunnallinen keskustelija kun tuotimme uusia avauksia perustulon tiimoilta. Mikä olisi perustulon tasoinen ajatus Helsingille? Mikä resonoisi tässä ajassa ja josta olisimme riittävän yksimielisiä? Osin tietysti valtakunnallinen ja paikallinen ovat yhteydessä toisiinsa – valtakunnallisen puolueen ajatusjohtajuuden kato paistaa myös paikallistasolle.

4. Visio

Harva äänestää kiittääkseen onnistumisista vaikka lopputulos olisi kuinka hyvä tahansa. Äänestäjä haluaa lupauksen paremmasta tulevaisuudesta. Äänestetään muutosta ja luottamuksesta siihen että ajattelemme muutoksen suunnan olevan hyvä.

Vihreät ovat tällä hetkellä samassa asemassa kuin Bidenin hallinto. Biden teki mitä lupasi, mutta tulokset pyörivät hitaasti ja ihmisiä sapettaa osa hyvien päätösten sivutuotteista. Helsingissä Anni Sinnetännemäki ja vihreät spandexpyöräilijät ovat syypäitä jokaiseen avattuun katuun ja ruuhkaan, oli näin tai ei.

Tätä narratiivia ei välttämättä ole mahdollista oikaista ennen ensi kevättä. En tiedä onko se mahdollista ylipäätään muuten kuin käymällä vallattomuuden kautta. Paluu oppositioon, katsotaan miltä vanha aseveliakseli näyttää käytännössä ja ehkäpä 2029 taas alkaa vihreä visio kiinnostaa.

Sen tiedän että ”parempi viestintä” ja vaikean keskeisen sisäisen ristiriidan välttely ei auta. Se pitää puhua auki ja luottaa äänestäjien fiksuuteen.

—
ENTÄ PORMESTARIT?
Vihreiden Pormestariehdokkaiden laaja joukko on toivoa antava. Mielestäni he kaikki edustavat realistista ja vastuullista urbaania vihreyttä ja kykenevät tekemään päätöksiä johdonmukaisesti. Ketä tahansa heistä olisi helppo äänestää pormestariksi. Ja uskon että he kykenevät tilanteen sanoittamaan. Pitää vaan ajaa rohkeasti eikä väistellä.

Helsingin pormestarin roolista sitten enemmän tässä taas joku päivä.