Taina Schorin-Keltto kirjoitti torstain Hesarissa, kansainvälisenä tanssin päivänä, tanssin perusopetuksen ongelmista Helsingissä.

Itse perusasiasta olen jokseenkin samaa mieltä. On erikoista että Helsinki, toisin kuin muut pääkaupunkiseudun kunnat, ei tue tanssin perusopetusta lainkaan. Jonkin verran olisi varmastikin syytä. (Tosin tuen on tultava kulttuuribudjetin raamin ulkopuolelta – 400 000€ säästötavoite ensi vuodelle on riittävän kova ilman aivan uusia menojakin.) Tanssin taiteen perusopetuksesta tehty selvitys (Reetta Sariola, Kulke 2009) kannattaa lukea, jos asia kiinnostaa.

Mutta hiukan erikoinen on myös Schorin-Kelton käsitys tasa-arvoisuudesta. Hän kirjoitti:

Musiikinopiskelun tukemiseen on vuosien kuluessa löytynyt varoja niin valtion kuin kuntienkin budjetista. Helsingissä vuonna 2008 tuettiin musiikinopetusta 3,8 miljoonalla eurolla, kun tanssille ei löytynyt euroakaan. Tuo summa yhdistettynä valtion tukeen tarkoittaa, että musiikinopetuksen tulonmuodostuksesta noin 70 prosenttia tulee verovaroista; tanssinopetuksen kulut joudutaan kattamaan pelkästään lukukausimaksuilla.

Mitä tämä siis todellisuudessa merkitsee? Se tarkoittaa sitä, että perheiden kannattaa tehdä musiikkiin päin kallellaan olevia jälkeläisiä, sillä heidän opiskelunsa hoidetaan 70-prosenttisesti verovaroilla, kun taas tanssivien lasten vanhemmat maksavat verokertymällään ensin musiikinopiskelijoiden kustannukset ja sitten nettotuloistaan tanssivien nuortensa opiskelun. Voidaanko tätä kutsua eriarvoisuudeksi? No eiköhän.

Se minkä Taina jättää mainitsematta on, että musiikinopiskelu on erittäin kallista. Tuettunakin lukukausimaksut ovat kolmen sadan euron hujakoilla. (Näitä onnistuttiin viime valtuustokaudella saamaan lähemmäksi valtakunnallista keskiarvoa, joka on muistaakseni 280€.) Kustannus syntyy siitä, että musiikin opetus on pääosin yksityisopetusta ja koulutettujen opettajien työ maksaa. Tämän kulun päälle tulee vielä instrumentin hankintakustannukset, jotka voivat olla helposti jopa tuhansia euroja.

Tanssin perusopetusta voidaan antaa paljon helpommin ryhmäopetuksena, jolloin kustannus oppituntia kohden per oppilas on paljon pienempi. Samoin harrastuksen perusinvestoinnit (tanssikengät, jumppa-asut jne.) ovat kertaluokkaa edullisempia.

Minun näkemyksni tasa-arvosta on se, että syntyy lahjakas lapsi mihin tahansa tuloluokkaan tai kaupunginosaan, niin hänellä tulisi olla yhtäläiset mahdollisuudet harjoittaa omaa lahjakkuuttaan.

Tasa-arvoa ei ole se, että kaikkia mahdollisia lasten harrastelajeja tuetaan euromääräisesti samalla summalla per lapsi per oppitunti. Tällöinhän kalliit musiikkitunnit olisivat mahdollisia vain todella kovatuloisten vanhempien lapsille.

Taiteen perusopetus Helsingissä 2008 -tilastoraportin mukaan taidealojen lukukausimaksuja on vaikea vertailla pitävästi. Niin erilaisia opintoja eri maksujen piiriin kuuluun. Ja myös hinnoittelu on täysin erilaista. Osviittaa kuitenkin voi saada. Ohessa joitain hintoja 45-60 minuutin oppituntien lukukausimaksuille:

Sirkus 148 €
Teatteri 125 €
Kuvataide 151 €
VOS-musiikki 328€
Harkinnanvaraisesti avustettu musiikki 427€
Footlight 1 x 60 min per viikko 168 €
Footlight 2 x 60 min per viikko 280€
Helsingin tanssin lukukausimaksujen keskiarvo 1 x viikossa 149 €
Helsingin tanssin lukukausimaksujen keskiarvo 2 x viikossa 275 €
Helsingin tanssin lukukausimaksujen keskiarvo 3 x viikossa 367€

Eli vaikka tanssin perusopetus ei saa mitään tukea kaupungilta, on sen harrastaminen silti halvempaa kuin VOS-tuetun musiikin. Vantaalla 1 x viikossa 60 min maksaa keskimäärin 153€, eli 3% enemmän kuin Helsingissä, vaikka oppilaitoksia avustetaan! Todella intensiivinen 3x viikossa harrastaminen on kallista, mutta mikä sitten on sopiva hinta? Ja miten tuki voitaisiin kohdistaa niin, että se sitten hyödyttäisi kaikkein eniten tukea tarvitsevia?

Kokonaan toinen kysymys on se, kuinka nykyinen musiikkioppilaitos järjestelmä on kehittynyt, ja kuinka se tarjoaa mahdollisuuksia alueellisesti ja eri musiikinlajien välillä. Tässäkin tapauksessa törmätään siihen, että taiteen perusopetuksen (VOS) piirissä on lähinnä klassisen musiikin opintoja tarjoavia oppilaitoksia.

Lisäksi taiteen perusopetus on todella voimakkaasti alueellisesti eriarvoista. Oheiset kuvat ovat valaisevia:

Tanssin perusopetukseen osallistuneiden osuus postinumeroittain


Musiikin perusopetukseen osallistuneiden osuus postinumeroittain


Kaikkien taiteenlajien perusopetukseen osallistuneiden osuus postinumeroittain

Kantakaupungin kalleimmilla alueilla ja Kulosaaressa lapsista jopa yli 50% osallistuu taiteen perusopetukseen. Ja sitten erityisesti idässä ja koillisessa taiteen perusopetuksen piirissä on todella pieni osuus nuorisosta. Tilanne on erityisen kärjistynyt musiikin kohdalla.

Lasten- ja nuorten kulttuuriharrastusten tukiperusteita tutkailtaessa ”taiteiden välinen tasa-arvo” ei ole mielestäni hyvä argumentti. Tärkeämpää on tarkastella harrastusten kustannuksia oppilaille ja ”positiivisen diskriminaation” hengessä alueellista jakaumaa – taideopetuksenkin tulisi olla lähipalvelu! Kulttuuripolitiikan ja hyvinvoinnin välistä yhteyttä halutaan usein painottaa ja tässä yhteydessä se on harvinaisen selvästi näkyvissä.

En ole lainkaan varma, että keskustassa markkinatalouden ehdoilla tapahtuvan tanssin perusopetuksen tukeminen toteuttaisi parhaalla mahdollisella tavalla edellä mainitsemiani sosiaali- ja kulttuuripoliittisia tavoitteita. Ehkäpä mahdollinen tuki tulisi kohdentaa alueellisesti.

Ei ole helppo paletti tämä ei.