Onko eilen kovasti kehumani investointikatto täydellinen? No ei ole. Purnasin jo keväällä budjettiraamin lähetekeskustelussa pitämässäni ryhmäpuheessa seuraavasti:
Valtuustostrategiassa määrittelemällämme 435 miljoonan euron vuotuisella investointikatolla on hyvä tavoite: hillitä kaupungin investointeja. Investoinnit eivät kuitenkaan ole veljeksiä: on aivan eri asia satsata rahaa hankkeeseen, jolla on myös selviä tuottoja, kuin hankkeeseen, joka ei suoraan tuota mitään kaupungin kassaan. Nykyinen bruttomääräisesti määritelty investointikattomme kuitenkin toimii niin, että jos vaikkapa Lasse lupaisi minulle 100 miljoonaa euroa, jos annan hänelle 50 miljoonaa, en voisi tätä selvästi kannattavaa sijoitusta tehdä, koska investointikatto. Meidän olisi kyettävä, mieluusti jo tällä valtuustokaudella, miettimään fiksumpia keinoja investointien hillitsemiseksi. Ainakin isompia hankkeita olisi kyettävä nettobudjetoimaan.
Kannattavan hankkeen tunnistaminen ei kuitenkaan ole aina helppoa, ainakaan poliittisesti. Minun mielestäni pyöräkaistat ovat loistava investointi ja kaupunkisuunnitteluvirastonkin mukaan niihin satsattu euro tuo kahdeksan takaisin kansantalouteen. Toisaalta moni kokoomuslainen pitää lähemmäs miljardin euron keskustatunnelia kannattavana ja Guggenheimiakin on perusteltu nimenomaan kannattavana!
Ode jakoi blogillaan toukokuussa julkiset investoinnit kolmeen eri ryhmään:
Viraston toimintaa kuristaa investointikatto, jonka alkuperäinen tavoite on ihan hyvä, mutta joka toimii aivan väärin niputtaessaan kovin erilaisia investointeja yhteen. Investointeja on sellaisia, jotka:
A) Tuottavat kaupunkilaisille hyviä asioita, mutta eivät maksa itseään mitenkään takaisin. Vaikkapa järkevämpi risteysjärjestely.
B) Tuottavat kaupunkilaisille hyviä asioita ja aiheuttavat samalla käyttömenoja. Vaikkapa uusi sivukirjasto.
C) Investointeja, jotka maksavat itsensä välittömästi takaisin kokonaan tai jopa enemmän. Esimerkiksi tontin saattaminen rakennuskelpoiseksi.
Ryhmään C kuuluvat investoinnit olisivat selvästi kannattavia poliittisista erimielisyyksistä riippumatta. Osmo tekikin ajatuksen pohjalta aloitteen kesäkuun valtuustossa.
Pähkinänkuoressa Soininvaara ehdottaa että maankäyttöön liittyvistä investoinneista (kuten esim. alueiden esirakentaminen) laskettaisiin investointikaton piiriin vain hankkeesta saatavat tulot ylittävä osuus.
Ehdotuksessa on useita erinomaisia puolia. Ensinnäkin maankäyttöön liittyvät investoinnit ovat poliittisesti kiistattomimpia. Kaikki valtuustoryhmät, jopa valtuuston yksinäinen kommunisti, ovat herttaisen yksimielisiä siitä että Helsingin tulisi rakentaa lisää ja mieluusti nykyistä nopeammin. Tätä ei tule investointikatoilla keinotekoisesti hidastaa. Laahaava kaavoitus ja rakentaminen sekä nostaa asuntojen hintoja että hajauttaa asutusta pitkin poikin Uuttamaata. Tämä ei ole Helsingin etu eikä pitkällä tähtäimellä myöskään koko Helsingin seudun etu.
Toinen hyvä puoli ehdotuksessa on se että kustannustietoisuus kaavasta säilyisi yhä. Itse itsensä kustantavat kaavat toteutuisivat 100% varmasti, mutta turhat betonikannet ja monitasoliittymät karsiutuisivat pois. Mitä realistisempi ja kannattavampi kaava, sitä nopeammin se etenisi piirustuspöydältä taloksi. Lapio maahan!
Juuri tähän suuntaan tulisi investointikattoa rukata vaikka valtuustostrategiamme onkin vasta vähän yli vuoden ikäinen. Investointikatto on kuitenkin vain työkalu, ei päämäärä itsessään. Meidän pitäisi pystyä korjaamaan työkalujamme paremmin toimiviksi. Ja Helsingin on uskallettava kasvaa ja rakentaa.