Kulttuuripolitiikkaa ja kissatauluja

(Kolumni Cult 24:n kesäkuun numeroon)

Vasemmistoliitto lähti hallituksesta ovet paukkuen. Samalla kulttuuriministerin saappaat jäivät tyhjiksi ja ne kiikutettiin asuntoministerin eteiseen. Tästähän riemu repesi. Mm. laulaja Kaija Kärkisen mukaan ”Sivistysvaltiossa pitää olla kulttuuriministeri”. Taidekenttä loukkaantui – news at 11.

Seuraavan kerran päästiin naureskelemaan kun tuore asunto- ja kulttuuriministeri kehtasi kertoa Hesarille pitävänsä kissatauluista. Kissatauluista! Kuvitelkaa! Kyllähän kulttuuriministerin olisi pitänyt osata nimetä vähintään viisi suomalaista nykytaiteilijaa ja toivoa seinälleen jotain abstraktia.

Painting by Aurélia, Luc, Jennifer and Philippe Le Hégaret

Kulttuuriministerin päätehtävä ei ole taiteilijoiden fiiliksistä huolehtiminen. Kulttuuriministeri johtaa kulttuuriministeriötä, jota puolestaan ohjaavat hallitusohjelma ja valtion talousarvioesitykset. Itseasiassa kulttuurikentän kantilta eräs parhaista kulttuuriministereistä kautta aikain oli Tanja Karpela, joka ei varmastikaan erottanut Rembranttia Renoirista, mutta tajusi että kulttuuriministerin tehtävä on johtaa ministeriötä ja nyhtää valtionvarainministeriöltä lisää rahaa. Siinä hän onnistui selvästi mm. muuatta runoilevaa jazzpianistia paremmin.

Se mitä minä olen kaivannut jo vuosikausia on kulttuuriministeri, jolla olisi kulttuuripoliittinen linja. Henkilöä, joka sanoisi muutakin kuin että kulttuuri sillai ihanasti elävöittää ihmisten arkea ja terveysvaikutukset diibadaabadaabadii. Poliitikkoa, joka ottaisi kulttuuripolitiikan vakavasti.

Kulttuuripolitiikan peruslinjat valettiin betoniin 1970-luvulla ja ne eivät ole siitä liikkuneet yhtään mihinkään. Ministeriö pärjää varmasti ihan mallikkaasti vuoden ilman poliittista ohjausta – eihän sitä ole ollut vuosikymmeniin.