Monikulttuurisuudesta ja kulttuurin moninaisuudesta, politiikasta ja politiikattomuudesta

Englannin kielessä on politiikasta puhuttaessa käytössä yhden sijaan kaksi sanaa: politics ja policy. Vapaasti suomentuvat suurinpiirtein “puoluepolitiikka, politikointi” ja “ohjelma, toteutettava linja”. Suomessa molemmat korvataan sanalla politiikka. Ero on merkittävä.

Yle-työryhmä julkaisi esityksensä eilen. Lopputulos on parempi kuin osasin odottaakaan. Rahoitusta leikataan maltillisesti, mutta esim. ulkopuolisten ostojen määrän kasvattaminen on linjaus, jota olen itsekin kannattanut jo vuosia.

Isompaa huomiota nautti kuitenkin se että Ylen tehtävä muuttui aiemmasta ”tukea suvaitsevaisuutta ja monikulttuurisuutta”, muotoon ”tukea suomalaisen kulttuuriperinnön vaalimista, suvaitsevaisuutta, yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa ja kulttuurista moninaisuutta”

You say potato, I say potatoe.

Tästä tulee mieleeni eräs ilta muutaman vuoden takaa. Olin seminaarissa, jonka iltatilaisuudessa juutuin keskustelemaan muutaman perussuomalaisen kanssa kunnallispolitiikkaa. Mainitsin termin “positiivinen diskriminaatio”, jota ilmoittivat vastustavansa jyrkästi. No päätin kuitenkin kysyä että eikö ole ihan hyvä idea tukea vähän enemmmän kouluja, joissa on enemmän haasteellisia oppilaita? Olivat vahvasti sitä mieltä että hyvä idea on tämä.

He siis oikeastaan kannattivat positiivista diskriminaatiota, mutta eivät voineet poliittisesti kannattaa positiivista diskriminaatiota. Iskulauseesta heillä oli mielipide, mutta politiikan sisällöstä ei selvästi hajuakaan.

Tämä “monikulttuurisuuden” vastustaminen YLEssä tuntuu kovasti samanlaiselta. Minun on vaikea ymmärtää mitä YLEn ohjelmistosta pitäisi liiallisen monikulttuurisuuden nimissä poistaa. Onko kokkiohjelmissa liikaa vegaanisia raakakakkuja täyslihan grillaamisen sijaan? Tuleeko sieltä liikaa afrikkalaista homorummutusta ja liian vähän reipasta pelimannimusiikkia? Reipasta pelimannimusiikkia ei tietenkään koskaan ole liikaa.

Vai onko se liian vähän “suomalaista”? Kuten sanottua, reipasta pelimannimusiikkia ei mielestäni ole koskaan liikaa, mutta vähän arvelen että YLEä arvostelevat perussuomalaiset eivät tarkoita sitäkään. Suomalaisuudesta tarkasti määriteltynä käsitteenä kun on äärimmäisen vaikea saada otetta – ei ole vain yhtä oikeaa suomalaisuutta tai suomalaista kulttuuria. Siksi kulttuurinen moninaisuus on vääjäämätöntä, vaikka YLE lähettäisi vain “suomalaista kulttuuria” “suomalaisten tekijöiden” “suomalaisille” kohdentamana.

Tätä on symbolien politiikka. Tällaisen poliitikan keskeisiä työkaluja ovat abstraktit viholliskuvat kuten fillarikommunistit, maahantunkeutujat, positiivinen diskriminaatio ja monikulttuurisuus. Ei Timo Soinin tekemisistä ulkoministerinä tiedä kukaan mitään. Kunhan vaan plokailee vihertuherruksesta.

Ja tästä päästään takaisin sanojen “politics” ja “policy” eroon. Perussuomalainen puolue, puheenjohtajansa Soini ja YLE-työryhmä hyvinä esimerkkeinä, keskittyvät sanan “politics” toimiin: politikointiin, huutoon symboleista. Mutta se “policy” on unohtunut täysin. Se miten maailmaa muutetaan, se mistä mutterista vääntää että Suomi kääntyisi haluamaansa suuntaan. Millainen se perussuomalainen Suomi edes olisi? Ei sitä taida tietää Soini, eikä kukaan muukaan.

Tältä näyttää kun tyhjiin puheisiin kannatuksensa perustanut puolue törmää todellisuuteen. Onneksi Suomessa todellisuus tapaa voittaa. Moninaisesti.