Pääsiäisestä on jo kuukausi, mutta en vieläkään ole päässyt eroon erilaisista kärsimysnäytelmän tulkinnoista, joita tuli nähtyä ja kuultua.

Pitkänä perjantaina matkasimme Hämeenlinnaan kuuntelemaan Arvo Pärtin Johannes-passiota. Pärtin biisi on upea, pitkälti sointivärien kautta elävä teos, jolle Hämeenlinnan osittain amatööripohjainen esitys ei mielestäni tehnyt oikeutta. Myös solisteina toimineiden Lumen Valo -lauluyhtyeen jäsenten panos oli paha pettymys. Odotukset olivat toisaalta ehkä liian korkealla ECM:n loisteliaan levytyksen jäljiltä.

Pärtin sävelkieli tuntuu luontevalta kirkkomusiikkiin; harmonisia tarttumapintoja on maallikollekin riittävästi, vaikka muoto onkin osittain ”kätketysti” modernia. Rauhallisten sävelkenttien avulla teos kertaa Johanneksen evankeliumin näkökulman – pyhyys on läsnä.

Kotimatkalla ehdimme kuulla auton radiosta suoraa lähetystä Kokkolasta; Bachin Johannes-passio Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin ja paikallisen kuoron esittämänä. Sattumalta olimme vuosi sitten pääsiäisenä kuuntelemassa paikan päällä samaa konserttia. Tulkinta oli hieno musiikillisesti, vaikka erityisesti mieleen jäikin vieraileva tenori Ian Honeyman, jonka tulkintatapa oli kerrassaan piristävää sekoilua pohjoismaisen patsastelun keskellä. Tuolit ja vesilasit kaatuilivat kun herra solisti eläytyi kiltissään…

Kotiin päästyämme kuuntelimme vielä hetken levyltä Herreweghen periodi-soittimilla toteutettua versiota Matteus-passiosta.

Bach on minulle pyhän musiikillinen ilmentymä. Mestarillinen polyfonian käsittely ja säveltäjän uskonnollinen nöyryys saavat ateistinkin hiljenemään järjellä käsittämättömän, elämää ja tiedettä suuremman totuuden äärelle.

Toisin oli pitkän perjantain kolmannen passion laita. Telkkarista nimittäin tuli Mel Gibsonin ”The Passion of the Christ”. Ja voihan Jeesuksen munat. Kylläpä oli kerta kaikkiaan kuvottavaa sontaa.

Ns. ”realismin” nimissä Mel esitteli jokaisen ruoskaniskun lähikuvina, veren roiskuessa.

Ei minulla ole mitään elokuvallista väkivaltaa vastaan, mutta sen pitäisi olla ainakin jollain tapaa taiteellisesti perusteltua. Tai sitten jos tehdään splatteria, niin roiskutellaan verta sitten oikein riemulla ilman päälleliimattua moraalista painolastia tai hyveellisyyttä.

Gibsonin teokseen tekopyhyys oli huutavaa; verisyyttähän perusteltiin nimenomaan ”realismilla”. Näyttelijät toki puhuivat hepreaa, mutta ei se vielä riitä ”todenmukaisuuteen”. Elokuvan esittämä moraliteetti kun oli selvästi repäisty jostain katolisesta pyhäkoulukirjasta – Jeesuksen fyysisestä kärsimyksestä tehtiin poikkeus, erityisen julma ja kivulias kokemus, vaikka se mitä todennököisimmin oli lähinnä sen ajan maan tapa. Tuskinpa myöskään Pilatuksen vaimo koki mitään tunnontuskia yhden juutalaisen tuomiosta. Lisäksi elokuvassa hiippaili jonkin sortin bergmanilainen ”paholais-hahmo” vanhatestamentillisen pahan ruumiillistumana. Lapsellista symboliikkaa ja alkeellista moralismia.

Ylipäätään Jeesuksen ruumillisen kärsimyksen korostaminen pääsiäisen sanoman ytimenä tuntui vieraalta ja pahalta. Jos pakana oikein muistaa, niin eikö Jeesuksen sanoman ydin ollut kuitenkin syntien anteeksianto? Keskittyminen fyysiseen kipuun tuntui minusta jopa uskoa halventavalta; kärsimystä kun on ollut sekä ennen että jälkeen Jeesuksen niin määrättömän paljon, että ristiinnaulitseminen ei ollut oikeastaan edes poikkeuksellisen tuskallinen ja hidas tapa kuolla.

Ehkäpä katolisessa perinteessä fyysiseen tuskaan keskitytään lutherilaista enemmän? Ainakin kirkonmiehet Gibsonin Passion hyväksyessään menettivät kaikki moraaliset argumenttinsa väkivaltaviihteen sensurointiin. Se, että splatteria tehdään isolla budjetilla ja se kertoo Jeesuksesta ei tee siitä yhtään vähemmän splatteria. Saman shokkiarvon vuoksi sitä katsotaan.

Seuraavan viikon keikkareissulla katsoin dvd:ltä huomattavasti paremman version aiheesta.

Gibsonin Passioon verrattuna Monty Pythonin Brianin Elämä on monitasoisempi, viisaampi ja syvällisempi teos. Aikoinaan rajusti mm. Anglikaanisen kirkon vastustama leffa on ajan myötä osoittanut kestävyytensä poliittisen ja uskonnollisen fundamentalismin kritiikkinä. Lisäksi se on vaan ihan pirun hyvä leffa. (Blessed are the cheesemakers…) Ja ainakin näin pakanana minun on täysin mahdotonta ymmärtää Brianin elämää jumalanpilkaksi, lähinnä se ivailee tekopyhyydelle, pikkumaisuudelle ja vallanhimolle. Maallisten perusasioiden äärellä ollaan siis.

Musiikillisesti passio olisi mielenkiintoista säveltää. Se on klassinen ”formaatti”, jolla on pitkät perinteet ja raamit, joiden sisältä löytyy kuitenkin rutkasti liikkumatilaa. Teos kuorolle, solisteille ja orkesterille tuntuu myös kiehtovalta. Samalla se aihepiirinsä kautta antaisi mahdollisuuden pohtia omaa suhdettani pyhyyteen, uskontoon, klassiseen musiikkiin ja kristilliseen perinteeseen, joka on osa myös omaa kulttuurista identiteettiäni, halusin sitä tai en.

Kiinnostavaa ”uutta” materiaaliakin olisi tarjolla. Vanha ajatukseni vuonna 2006 julkaistun ”Juudaksen evankeliumin” säveltämisestä heräsi jälleen. Apokryfisen evankeliumin tulkinta pääsiäisen tapahtumista kun on huomattavasti eri kuin perinteisten evankeliumien. Koptilaisen tekstin mukaan Juudas olikin Jeesuksen luotto-opetuslapsi, joka petti tämän vain omasta käskystään:

Tämä seuraa gnostilaista ajatusta siitä, että ihmisen ruumis on vankila, josta sielun on vapauduttava. Näin Juudas olisi auttanut Jeesuksen sielua vapautumaan sen ruumiillisista rajoituksista. Evankeliumin mukaan Jeesus opetti Juudakselle salaisia opetuksia, joita muut opetuslapset eivät tienneet.

…

Evankeliumin mukaan Jeesus pyysi Juudasta ilmiantamaan hänet roomalaisille viranomaisille. Evankeliumissa Jeesus sanoo Juudakselle: ”Sinusta tulee kolmastoista ja jäljelle jäävä sukukunta kiroaa sinut, mutta sinä saat hallita heitä päivien lopulla” (s. 46), ja että ”sinusta tulee merkittävämpi kuin kenestäkään heistä. Sinä vielä uhraat ihmisen, joka pitää minua sisällään” (s. 56). Aikojen kuluessa useat teologit ovat esittäneet, että Juudaksen teko oli pakollinen, muutenhan Jeesus ei olisi voinut kuolla ristillä. Siitä huolimatta tällainen näkemys on aina katsottu harhaoppiseksi. Juudaksen evankeliumin mukaan Juudaksen teko, paitsi että oli häneltä oikein ja teolla oli selkeä tarkoitus, myös tapahtui Jeesuksen erityisestä käskystä.

Olisiko apokryfisen evankeliumin säveltäminen jumalanpilkkaa? Olisiko ”kirkollisen”, ”uskonnollisen” tai jopa pyhän musiikin säveltäminen ateistina edes mahdollista? Kuka loukkaantuisi ja miksi? Loukkaantuisinko minä, jos kukaan ei loukkaantuisi? 

Uskontoon liittyvä taide on aivan liian tärkeää jätettäväksi vain uskovien tehtäväksi. Ei kun librettoa väsäämään…