Viime kuukausien kuuma keskustelunaihe helsinkiläisessä kunnallispolitiikassa on ollut ns. ”Pajusen lista” – kaupunginjohtaja Jussi Pajusen palveluverkkotyöryhmälle valmistelema selvitys mahdollisista leikkauskohteista.

Vikaan mentiin monessa. Lista tulkittiin julkisuudessa ”leikkauslistaksi”, vaikka sen päätarkoituksena ei ollut (ainakaan Vihreiden mielestä) niinkään juustohöylämäisesti leikata ja lakkauttaa, vaan parantaa hallintokuntien välistä yhteistyötä ja koordinaatiota. Hyvänä esimerkkinä koulujen luokkatilojen iltakäytön helpottaminen vaikkapa työväenopiston tai musiikkioppilaitosten käyttöön. Välillä kun maalaisjärjen mukaiset ratkaisut tuntuvat aina kaatuvan urbaanin byrokratian esteisiin. Tilojen käytössä on aidosti tehostamisen varaa.

Ville Ylikahrin ja Elinan Moision, jotka olivat palveluverkkotyöryhmän Vihreät jäsenet, blogeilta voi lukea lisää.

Aiheesta käydyn keskustelun tulehtumista edisti poliittisten pisteiden keräily: Helsingissä oppositiossa oleva vasemmisto huomasi hetkensä tulleen ja koetti parhaansa mukaan leimata Vihreät ja Kokoomuksen ”lähikirjastojen ja lähikoulujen tappajiksi”. Järkevä analyysi palveluverkoston tarpeellisistakin muutoksista jäi vaahtoamisen jalkoihin. Mitään ei saa muuttaa! Ikinä! Ennen oli kaikki paremmin! Miehet jautaa! Laivat puuta!

Vihreät ja vasemmistopuolueet ovat luvanneet että kirjastoja ei lakkauteta. Hyvä niin. Jaani Lahtisen lokakuussa julkaistu tutkimus pääkaupunkiseudun kirjastojen vaikutusalueista todisti että muutamaa poikkeusta* lukuunottamatta ihmiset asioivat lähikirjastoissaan. Niille siis on kysyntää ja tarvetta – erityisesti lapsille ja vanhuksille.

Vaikutusaluetutkimuksen mielenkiintoisin havainto oli kirjastojen käytön rajautuminen lähes kirurgisen tarkasti kuntarajojen mukaisesti. Syy lienee julkisen liikenteen lippujen seuturajat. Jos pitskulaisen kirjastoreissu Leppävaaraan maksaa kahdeksan euroa, niin lienee selvää että se jää tekemättä, vaikka Sellon kirjasto onkin valikoimaltaan ja saavutettavuudeltaan ylivoimainen omaan lähibiblioteekkiin verrattuna. Pääkaupunkiseudun tuleva lippu-uudistus, jossa julkisen liikenteen matkoista aletaan maksaa pituuden mukaan saattaakin muuttaa Helmet-kirjastojen käyttöä yllättävillä tavoilla.

Mielestäni pitää kuitenkin voida esittää muutamia poliittisesti epäkorrekteja kysymyksiä.

Onko nykyinen kirjastoverkko ikuinen? Eikö mitään kirjastoa voida missään olosuhteissa lakkauttaa? Voidaanko koskaan enää perustaa uusia kirjastoja? Muuttuuko kuntalaisten kirjastojen käyttö ajan myötä? Millainen ylipäätään on fyysisen kirjaston tulevaisuus, jos kirjatkin ovat musiikin ja elokuvien tapaan ladattavissa internetistä? Luovatko uudet toiminnaliset tarpeet uudenlaisia tilallisia tarpeita, joihin ei voida tyydyttävästi vastata nykyisellä rakennuskannalla?

Helsingin kaupungin kirjasto ei palkkaa tällä hetkellä säästösyistä uusia työntekijöitä eläköityvien tilalle. Kuinka pitkään näin voidaan jatkaa? Inhimillisten resurssien raja tulee vastaan ennemmin tai myöhemmin. Samanaikaisesti (kaupungin sisäiset) vuokrakulut ja palkat nousevat. Hankintamäärärahoistakin säästettiin jo tälle vuodelle noin 160 000€.

Uusille hyville säästökohteille olisi siis kipeästi tarvetta.

Kasvavat rahalliset resurssit vastaisivat kaikkiin kysymyksiin helposti. Nyt kuitenkin eletään taantumaa ja säästöpaineiden vuoksi hallintokunnallisesti ja kunnallisesti pelataan ainakin jossain määrin nollasummapeliä.

Ikävintä olisi jos kirjastolaitos kurjistetaan säästämällä ja ”suojelemalla” vähitellen merkityksettömäksi monoliitiksi, joka ei voi muuttua vaikka haluaisi ja osaisi.

Kirjasto 10:n suosio osoittaa että kirjastopuolella uudenlaisille palvelukonsepteille olisi kysyntää.

Miksei Pasilan rautatieasemalla ole pääkirjaston ”etäpesäkettä”, johon voisi palauttaa kirjoja ja noutaa varauksia? Miksei vastaavia ”minibiblioteekkejä” voisi olla muissakin liikenteen solmukohdissa? Kompassiaukiolla? Kampin keskuksen ala-aulassa? Pikku-Huopalahden rautatieaseman laiturilla Jokeri-pysäkin yläpuolella? Hertsikan metroasemalla? Kesäisin Kaivarissa tai Koffissa? Joku muu, mikä? Maailmalla on monia hienoja uusia toteuttamiskelpoisia ideoita!

En osaa vastata kysymyksiini. Ja kuten sanoin jo edellä mainitsin, lisärahoitus ratkaisisi useimmat tilakysymykset ja uusiinkiin haasteisiin voitaisiin vastata. Pallo on valtuustolla ja valtiolla. Jos kulttuuripalvelut halutaan säilyttää laadukkaina ja lähellä, tulee niitä myös rahoittaa riittävästi. Kämäisistä kirjavarastoista ei hyödy kukaan.

Mielestäni kunnallisilta päättäjiltä tulee löytyä rohkeutta myös tarkastella rakenteita. Hyviäkin muutoksia joku aina vastustaa. Onko loppujen lopuksi kenenkään etu jos kirjastoverkko on 2020 identtinen nykyisen kanssa, mutta sisältö 00-luvulle jämähtänyttä?

Kaupunginkirjaston tilastoista nähdään erityisesti nuorten lainauksen vähentyneen viime vuosikymmenellä. Pääsyynä oletettavasti internetin tarjonta, joka haastaa perinteisen printtimedian ja kirjan. Millainen sitten tulisi internet-ajan kirjaston olla? Kuinka kirjastolaitos voi vastata uusiin haasteisiin, jos sitä samalla vaaditaan kovaan ääneen olemaan muuttamatta mitään nykytilasta? Kirjastojen muuntautuminen uudenkaltaisiksi kansalaisyhteiskunnan ja sivistyksen keskuksiksi vaatii tulevaisuudessa varmasti muutoksia myös palveluverkkoon.

Ja varmuuden vuoksi: en halua lakkauttaa lähikirjastoja. Haluan olla mukana luomassa uusia!

(* Valitettavasti oma lähikirjastoni, Vallilan kirjasto, ei pärjännyt vaikutusaluetutkimuksessa kovin hyvin. Täytyy tunnustaa itsekin asioineeni männä vuonna Kirjasto 10:ssä, Rikhardinkadulla ja Kallion kirjastossa. Linnun tietä lähin ei vaan ollut ”matkan varrella”.)