Vihreä veteraani, ”puolueen aivot”, kotijumalani Osmo Soininvaara lähtee ehdolle eduskuntavaaleissa. Todella hieno juttu. Kunnallisvaalien valtakunnallinen ääniharava noin 8500:lla äänellä pääsee heittämällä läpi myös eduskuntavaaleissa ja vetää toivottavasti perässään edellistä kierrosta suuremman määrän Vihreitä kansanedustajia. Vihreiden ehdokaslista Helsingissä on todella kova. Eikä kaikki nimiä ole vielä edes julkistettu…

Osmon ajattelu ja toiminta edustaa minulle vihreyttä parhaimillaan: analyyttista, johdonmukaista, avointa, solidaarista ja sosiaalisesti vastuuntuntoista politiikkaa. Erityisen hienoa on mielestäni ollut hänen tapansa ajatella julkisesti blogillaan myös poliittisesti epäkorrekteista aiheista. Julkisen keskustelun tulisi olla julkista. Oden kohdalla näin on.

Männä kuussa Soininvaaran julkaisema kirja ”SATA-komitea: miksi asioista päättäminen on niin vaikeaa” on pakollista luettavaa kaikille yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneille. Tai no, se on niin terävä analyysi suomalaisen sosiaaliturvan tilasta, että sen tulisi olla pakollista luettavaa kaikille suomalaisille puoluekannasta, koulutustasosta ja sosiaalisesta asemasta riippumatta.

Hyytävintä oli kannustinloukkujen analyysi. En tiennyt tilanteen olevan näin karmea.

Jos tuloverossa marginaalivero on 27 prosenttia, asumistuki nostaa efektiivisen marginaaliveron 59 prosenttiin. Jos tämän ohella saa soviteltua työttömyyspäivärahaa, efektiiviseksi marginaaliveroksi tulee yhteensovituksen jälkeen 79,5 prosenttia. Työttömän efektiivinen marginaalivero riippuu työttömyysjakson pituudesta ja siitä, kuinka suuri osa siitä ajoittuu verovuoteen. Jos palkkatuloja on hyvin vähän, ansiotulovähennys voi alentaa efektiivisen marginaaliveron jopa 66 prosenttiin.

Jopa. 66 prosenttiin, 79,5 prosentista. Jopa. Onko kummakaan, että työttömän ei kannata ottaa juuri mitään keikkahommia vastaan?

Jos minun olisi mahdollista jäädä työttömäksi (ei ole, freelancerien sosiaaliturva on ihan oma lukunsa suomalaissa järjestelmässä, ei mennä siihen nyt) tämä tarkoittaisi konkreettisesti esim. sitä että jos soittaisin täyden työillan Rymy-Eetussa, jossa palkkio on 150€ tuntumassa, niin siitä jäisi käteen 30€. Minä olen vielä sen verran hullu, että jos tyhjäntoimittamisen sijaan pääsisi edes yhdeksi illaksi musisoimaan ystävien kera, ottaisin varmaan tuonkin rahan ilolla vastaan.

Ja muusikkojen liksat ovat edes jonkin kokoisia. Soininvaaran kuvaamaan loukkuun putoavat juuri ne, joiden tuottavuus on muutoinkin kaikkein heikointa. Esim. tarjoilijoiden tuntipalkka on kymmenen euron tienoilla. Itse kukin voi miettiä jaksaisiko lähteä keikkahommiin jos kahdeksan tunnin raskaasta työnteosta jäisi käteen 16,4€ eli 2,05€ per tunti.

En minä ainakaan.

Järjestelmä on täysin päätön. Toisenlainenkin järjestelmä olisi mahdollinen. Kotoinen esimerkki on opintotuki, joka ei leikkaannu tulojen mukaan ennen kuin tietty vuosittainen tuloraja ylittyy. Tästä seuraakin se, että Suomessa opiskelijat paistavat hampurilaisia ja osa-aikatöihin kykenevät työttömät syrjäytyvät. Hiphei.

Tällaiseen tehottomuuteen ja epäreiluuteen ei pitäisi enää olla varaa. Toivottavasti Ode on seuraavassa hallituksessa ministerinä.

Soinin vaara

SATA-komitea -kirja kuvaa hyvin esteitä, joita järkevien ja tarpeelliseksi tiedettyjen muutosten tiellä on. Mistään saavutetuista eduista ei olla valmiita joustamaan piiruakaan, vaikka kansantalouden kokonaisuuden kannalta katsottuna uudelleenjärjestely olisi ehdottoman tarpeellista. Erityisesti Soininvaaran kritiikki kohdistuu työmarkkinajärjestöihin.

Työmarkkinajärjestöjen asenne SATA-komitean työtä kohtaan oli alusta alkaen ollut huolestuttavan kyräilevä. Niiltä ei oikein saanut irti kannanottoja tivaamallakaan. Syksyllä 2008 järjestöt käynnistivät – ilmeisesti hallituksen pyynnöstä – omat neuvottelunsa sosiaalipoliittiseksi kokonaisratkaisuksi. Tämän seurauksena tammikuussa 2009 syntyi niin sanottu sosiaalitupo.

Siinä sovittiin huomattavista parannuksista ansiosidonnaiseen sosiaaliturvaan. Erityisesti parannettiin ansiosidonnaista työttömyysturvaa muuttamalla tapaa, miten työttömyyspäiväraha laskettiin sitä edeltäneen ajan palkasta. Vähän laskentatavasta riippuen sosiaalitupo maksoi noi 150 miljoonaa euroa vuodessa. Työnantajat saatiin myönteiseksi etujen parantamiselle lupaamalla työnantajan Kela-maksun poisto. Se merkitsi yli miljardin euron helpotusta työnantajille. Samalla työmarkkinajärjestöt sopivat, ettei perusturvaa saa nostaa suhteessa ansioturvaan. Hajurakoa sisä- ja ulkopiiriläisten välillä ei ollut lupa kaventaa.

Osmo siteeraa sosiaalipoliitiikan professori J.P.Roosin blogikirjoitusta:

Sosiaalitupossa SAK esti tietoisesti kaikkein huonoimmassa asemassa olevien ihmisten eli toimeentulotukea ja työmarkkinatukea saavien aseman parantamisen (SATA-komiteassa tapahtuneen liikahduksen jälkeen) kytkemällä tämän parannuksen ansiosidonnaisten etuuksien parantamiseen.

Roos jatkaa kirjoituksessaan vielä:

SAK selittää asiaa kyynisesti niin, että sopimus vain varmistaa sen että perusturvan ja ansioturvan suhde pysyy ennallaan ja että SATA-komitea nyt voi keskittyä perusturvan parantamiseen! Tosiasiahan on, että tämän jälkeen perusturvan nostaminen on mahdotonta, koska se tulisi niin kalliiksi. Tämä on jo aika rankka veto SAK:lta.

Päätös kertoo kaiken olennaisen SAK:n suhtautumisesta köyhiin ja pitkäaikaistyöttömiin: eivät kuulu meidän tontille. Tämä on sikäli merkillistä, että useimmat heistä ovat kyllä entisiä SAK:n jäseniä.

Suomalainen järjestelmä vastaa hyvin 1980-luvun työelämän ja sosiaalipolitiikan haasteisiin. Tuolloin vakituinen kuukausipalkkainen ansiotyö oli normi. Meitä silppu-, pätkä- ja tilkkutäkkityöläisiä on nykyään aivan valtava määrä, ja ylettömän monimutkainen sosiaaliturvamme ei vaan enää toimi. Lisäksi tiukka jaottelu työkykyisiin ja työkyvyttömiin syrjäyttää osittain työkykyiset työmarkkinoilta tyystin.

Vaikuttaa siltä, että Suomi haluaa tietoisesti syrjäyttää osan työvoimastaan, satoja tuhansia ihmisiä. Paitsi että tämä on kansantaloudellisesti päätöntä, on tilanne moraalisesti kestämätön. Potkimme päähän juuri niitä, joilla menee kaikkein heikoimmin. Uudenlaista solidaarisuutta tarvitaan.

Ajan merkit eivät vaan ole kovin hyvät; poliittisella kentällämme sekä vasemmalla että oikealla on intressejä, joille tämä ei sovi, motiivit vain ovat erilaisia. Oikealla vastustetaan hyysäämistä ja vasemmistossa ei nähdä menneiden saavutusten yli. Puoluekentän mystinen populistijoukkio, Perussuomalaiset, taas vaatii kansan veroja alas ja lisää palveluita kansalle.

Onneksi meillä on Soininvaara.