Hoitolaitoskulttuuri-kirjoituksestani virinnyt mielenkiintoinen keskustelu sai minut jälleen pohtimaan suomalaisen esittävän taiteen tukijärjestelmiä yleisemminkin.
Suomessa kulttuurin tukijärjestelmä kun on näin ”nuoren” freelancerin näkökulmasta tuskastuttavan luutunut. Vakituisen VOS-tuen kerho saatiin valmiiksi jo 1980-luvulla. Sieltä ei voi tippua pois eikä uusia pääse sisään.
Yritän tässä purkaa muutamalla kärjistetyllä rautalankaesimerkillä sitä, miten erilaisia tuloksia erilaisilla järjestelmillä saadaan aikaiseksi ja mistä nykyisen järjestelmän sudenkuopat ainakin osittain johtuvat.
Kuvitellaanpa että Sirmakkalan pitäjä päättää edistää minullekin niin läheistä harmonikkamusiikkia. Valtuuston tahtotaso on korkea ja kunta päättää käyttää 50 000€ vuodessa yhteisistä verorahoista palkeiden venyttelyyn. Vain KD jättää pöytäkirjaan eriävän mielipiteen pirunkeuhkoilun edistämisestä.
Miten Sirmakkala voi käyttää rahansa?
Perinteinen suomalainen malli on ollut perustaa harmonikansoittajan virka.
Sivistystoimen alle syntyy työpaikka, kunnantalon kellarista luvataan treenikämppä (sisäinen vuokra 5000€) ja koesoiton perusteella onnekas yksi pelimanni saa vakituisen työpaikan. Konkreettisesti kunta saa vuosittain noin 25-80 konserttia. Ehkäpä kuntaan rakennettaisiin jopa oma harmonikkamusiikkitalo, jonka juuri harmonikalle soveltuvan salin suunnittelisi kansainvälinen huippuakustikko.
Sama soittaja soittaa samoissa paikoissa samoja kappaleita suurinpiirtein samalla tavalla 30 vuotta kunnes eläköityy vatsahaavoineen. Virka lakkautetaan sillä nuoriso ei enää haluakaan kuunnella samanlaista hanurimusiikkia kuin mitä 1980-luvun alussa kuunneltiin. Haitaristin ei tarvinnut etsiä uutta linjaa vaikka kuulijakunta harmaantui ja harveni. Palkkahan juoksi ja eläkeikä läheni.
Nykyisin kunta mitä todennäköisemmin perustaisi viran määräaikaisena esim. 2 vuotta pitkillä kausilla ja muusikko todennäköisesti vaihtuu ainakin silloin tällöin. Kuntalaiset saavat aina 2 vuotta kerrallaan saman soittajan konsertteja. Sama kaveri soittaa niin Tico ticot, Tiensuut kuin Telemannitkin. Kaksi vuotta kerrallaan.
Toinen tapa voisi olla ostaa Sirmakkalan kunnantalon auditorioon haitarikonsertteja 50 000€:lla vuosittain. Tällöin keikalla voisi käydä koko suomalaisen ja eurooppalaisen haitarimusiikin kerma. Tyylilajeja olisi varmasti jokaisen harmonikkamusiikin ystävän makuun.
Kolmas vaihtoehto olisi ajatella vuotuinen kustannus resurssina, jota voisi käyttää monella eri tavalla.
Kunta voi käyttää tuon 50 000€ esim.
– apurahana työskentelyyn ja instrumenttien hankintaan
– konsertteihin, festivaaleihin
– lyhytkestoisiin (1kk-2v) haitarinsoittajien pesteihin
– haitaripiirien ja haitarinrakennuskurssien järjestämiseen harrastajille.
– tuotantoportaan palkkaamiseen
Tällä tavalla Sirmakkala työllistäisi sivutoimisesti tai keikkapohjaisesti vuosittain kymmeniä haitaristeja. Yhden vakituisen työntekijän 30 vuoden uraa vastaavana aikana Sirmakkala olisi sivunnut satojen haitaristien uraa ja luonut ympärilleen kukoistavan hanuriklusterin.
Sirmakkala olisi brändännyt itsensä suureksi hanuripitäjäksi. Voi sitä riemua. Otetaas pojat Vesivehmaan jenkka vielä kerran.
Kuva: loungerie, Flickr (cc-licensed)
Kärjistämällä ja rautalankaa taivuttelemalla saadaan tietenkin aina toivotun näköisiä tuloksia. Harva lukija varmaankaan valitsisi selostukseni pohjalta ensimmäistä vaihtoehtoa, vakituista hanuristia. Ainakin näin freelance-haitaristista tuo vaihtoehto tuntuisi oudolta. Oikeastaan jopa pelottavalta ja luonnottomalta.
Ja kuitenkin ensimmäinen vaihtoehto kuvaa yleisintä ja budjetiltaan kookkainta tapaa tukea musiikkia maassamme. Laitosorkestereissa Suomessa työskentelee noin 1050 kuukausipalkkaista muusikkoa. Näistä muutamaa kymmentä poikkeusta lukuunottamatta (UMO, Tallari, Loiskis) kaikki soittavat klassista musiikkia.
Miksi kaikki kynnelle kykenevät kaupungit pyrkivät saamaan itselleen orkesterin? Yksi yksinkertainen vastaus: valtion raha.
Suomessa kulttuurin julkinen rahoitus tulee näennäisesti kahdesta lähteestä: kunnilta ja valtiolta. Laitosorkestereita tuetaan ns. valtionosuus- eli VOS-järjestelmän avulla. Tämä tarkoittaa sitä, että valtio maksaa tietyn osuuden, 37% sovituista laskennallisista henkilötyövuosista.
Orkesterien kohdalla laskennallinen henkilötyövuosi on tätä nykyä 53 669€. Tästä valtio maksaa kunnalle 37% eli noin 20 000€. Kunta siis saa valtiolta ”ilmaiseksi” 20 000€ per muusikko per vuosi. Sen lisäksi muusikko maksaa kunnallisveroja, ostaa asunnon, asioi kaupassa, juopottelee baarissa ja käy keilaamassa – elävöittää koko kuntaa. Tämä valtionosuus nousi vuosina 2007-2010 64%, rahassa 8 078 869€.
Orkesterilaitosjärjestelmä onkin kuin jatkuva elvytysjärjestelmä, jonka päätarkoitus ei ole tuottaa laadukasta ja monipuolista kulttuuria, vaan asukkaita ja verotuloja koko Suomeen. Jos sen sivutuloksena joku soittelee vielä vähän viuluakin, niin se on ihan kiva bonus. Kuntatalouden näkökulmasta orkesterien ylläpito on lähestulkoon kannattavaa toimintaa!
(Itseasiassa kaikkein muhkeinta on musiikin perusopetuksen laajan oppimäärän valtiollinen tuki, noin 70€ per tunti per oppilas. Palaan tähän aiheeseen ja sen koko musiikinopetusta vääristävään vaikutukseen omassa blogauksessa joskus myöhemmin. Perusongelma on sama.)
Sen sijaan näihin muihin vaihtoehtoihin, jotka soveltuisivat paremmin pienimuotoisemman kulttuurin tukemiseen ei valtion tukea tipu. Tai jos tippuu, niin lähes sattumanvaraisesti ja orkesterilaitoksen tukeen verrattuna summat ovat pähkinöitä.
Toisin sanoen tilauskonsertti-, kiertue-, apuraha- ja festaritoiminta on kunnan oman rahoituksen vastuulla lähes sataprosenttisesti. Tässä mitataan suomalaisten kuntien todellinen kulttuuritahto.
Ja se tahto on matala.
Kulttuuripolitiikan tutkimuksen edistämissäätiö Cupore julkaisi muutama vuosi takaperin selvityksen Kuntien kulttuuritoiminta lukujen valossa. Valitettavasti julkaisu ei saanut jatkoa – monet luvuista olisivat kiinnostavampia trendeinä kuin pistelukuina. Sieltä kuitenkin löytyy paljon mielenkiintoista tietoa, jota mikään muu taho ei ollut aiemmin kerännyt yhteen.
Kuvaajassa vain kaksi oikean puoleisinta saraketta ovat kuntien täysin ilman valtion tukea toteuttamaa kulttuuritoiminta.
Vaikka Helsinki näyttää kuviossa kuuluvan keskikastiin, pärjää se kuitenkin vertailussa erinomaisesti mittakaavansa ansiosta – suuresta potista pienempikin prosenttikin on merkittävä summa. Vaasan johtoasemaa selittää osittain kaksikielisyys. Valtakunnan pääkaupungin tietysti tuleekin pärjätä – asuuhan Helsingissä enemmistö monien alojen ammattilaisista. Kuvataiteilijoista pääkaupunkiseudulla asuu muistaakseni noin 70%.
Varsin kuvaavaa pääkaupunkiseudun kokonaistilanteelle on se, että vuoden 2007 lukujen perusteella Vantaa käytti vain noin 100€ per asukas kulttuuriin, Helsingin satsatessa 152€ ja Espoon(!) 178,2€. Jos Helsinki satsaisi kulttuuriin yhtä vähän kuin Vantaa, selviäisi kaupunkimme noin 30 miljoonaa euroa vähemmällä. Meillä ei toki olisi myöskään kaupunginorkesteria, kaupunginteatteria jne. Mahtaakohan tämä olla osa sitä kuuluisaa ”tehokkuutta”, jota Vantaalla väitetään olevan Helsinkiä enemmän?
VOS-järjestelmän budjetin kasvatus ei liene realistista tällä hallituskaudella. Jokin ”VOS-järjestelmä freelancereille” olisi kuitenkin kehitettävä. VAKA-hankkeen kautta synnytetty ja ESEK:n jakama klubituki on hyvä alku, mutta mittakaavaltaan säälittävä.
Vuodelle 2011 valtio satsaa klubitoimintaan 100 000€. Tämä summa on 1,2% siitä lisärahoituksesta, jonka valtio lisäsi klassiselle musiikille kuluvalla hallituskaudelle. Tai viiden klassisen muusikon valtionosuus. Onko kummakaan että meidän ”ei-klassisten” piirissä kiehuu?
Rahoituksen kaksinapaisuus luo kunnille virheellisen insentiivin pyrkiä toteuttamaan vain sellaista kulttuuria, joka saa myös valtiolta tukea.
Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin mm.:
– Berndt Arell on oikeassa ja väärässä
– Kulttuuripoliittisen keskustelun vaikeudesta
– Kulttuurin tuesta ja kiertueista
Jälleen kerran hyvää settiä!
Pop/rockmuusikon näkökulmasta tietysti tilanne tuntuu myös sillä lailla oudolta, että musiikin tuet eivät noudata millään korrelaatiolla sitä, mitä väestö kuuntelee (YLE teki musiikkimakututkimuksen jo 1990…).
@Mikael: Juu, tokikaan kulttuurin tuen tarkoitus ei ole tukea vain sitä mitä ”kansa kuuntelee”. Ja tiedän että et toki olisi Oopperaa lakkauttamassa, jotta Souvarit saisivat kiertuetukea…
Lähinnä minulle on kysymys tarjonnan monipuolisuudesta ja kattavuudesta koko maassa. Tällä hetkellä kulttuurista voi nauttia monipuolisesti vain Helsingissä ja täälläkin nykyinen tukirakenne ohjaa rahoja siten, että esim. Itä-Helsinkiläisille on harvemmin tarjolla kulttuuririentoja tai tukea taiteen perusopetukseen.
Yksi tärkeä juttu, minkä unohdin koko kirjoituksesta oli se, että suurin osa suomalaisista kunnista on niin pieniä, että niillä ei ole mitään mahdollisuuksia ylläpitää juuri mitään VOS-avusteista toimintaa. Josta seuraa se, että suuressa osassa suomalaisia kuntia ei ole juuri mitään kulttuuritarjontaa.
Lastenteatterin kanssa maata kiertäessä sain tilaisuuden jutella lukuisten pienten pitäjien ”kulttuurisihteerien” kanssa. Eräskin erittäin sympaattinen ja mukava herra valitteli, että meidän esityksemme oli sitten ainoa, joka sinä vuonna on varaa paikkakunnan lapsille ostaa. Ja kyseessä oli siis läpeensä subventoitu näytös, joka maksoi tilaajalle vain muutaman satasen.
Aiemmassa kirjoituksessani kaavailema ”kulttuurivoucher” -järjestelmä voisi olla poikaa myös kuntapuolella. Palaan ajatukseen, muutama konkreettinen idea on jo syntynyt.
[quote]”Sama soittaja soittaa samoissa paikoissa samoja kappaleita suurinpiirtein samalla tavalla 30 vuotta kunnes eläköityy vatsahaavoineen. Virka lakkautetaan sillä nuoriso ei enää haluakaan kuunnella samanlaista hanurimusiikkia kuin mitä 1980-luvun alussa kuunneltiin. ”
”Kärjistämällä ja rautalankaa taivuttelemalla saadaan tietenkin aina toivotun näköisiä tuloksia. Harva lukija varmaankaan valitsisi selostukseni pohjalta ensimmäistä vaihtoehtoa, vakituista hanuristia. ”
…
Ja kuitenkin ensimmäinen vaihtoehto kuvaa yleisintä ja budjetiltaan kookkainta tapaa tukea musiikkia maassamme.
[/quote]
No ei varmasti valitsisi. Eikä kuvaa. En ymmärrä miksi nimenomaan tämä vakivirka aiheuttaisi sen, että ihminen soittaa päivästä toiseen samoja biisejä samalla tavalla eläkeikään asti. Näitä asioita voi tarkastella monelal tavalla, mutta jos näissä karikatyyrinomaisissa esimerkeissä on vaihtoehtona 1) paskasti vanhoja biisejä soittava mahahaavainen klasarimuusikko ja muina vaihtoehtoina erilaisia dynaamisia freelancereita, niin.. no. Ei se ole enää argumentointia vaan olkiukkoilua.
Minä sen sijaan väittäisin, että ihmisillä on pitäessään työstään taipumus kehittää ammattitaitoaan, satsata duuniinsa ja olla ylipäätään ylpeä ja kiinnostunut siitä mitä tekee. Itse olen tämän nähnyt itse- ja uskon että niin on Hannukin.
Vierastan ylipäätään tätä vihreissäkin aina silloin tällöin nousevaa ajatusta siitä että ihmiset ovat resurssi tai hyödyke josta pitää vain kaikki rutistaa irti. Ymmärrän että tarkastelussa on tässä khotaa nimenomaan Sirmakkalan kunnan kulttuuritarjonta, mutta tämäkin esimerkki on tietyllä tapaa oireellinen.
[quote]
Kunta voi käyttää tuon 50 000€ esim.
…
– lyhytkestoisiin (1kk-2v) haitarinsoittajien pesteihin
…
[/quote]
Eiköhän nimenomaan kuntasektorilla ole jo kokemusta siitä, että pätkätyöllistäminen ja, silpputöiden ketjuttaminen ja muu työmarkkinaketkuilu ei ainakaan paranna työn laatua ja työntekijän hyvinvointia. Ei opettajilla, ei bussikuskeilla, ei lääkäreillä. En tällä tarkoita että vakivirka olisi se kaikkein tavoiteltavin olotila johon pitäisi pyrkiä .Ylipäätään työmarkkinoiden joustoja pitäisi molempiin suuntiin lisätä. Mutta eikö Sirmakkalan kunnan kannattaisi itseasiassa säästää ottamalla opettajatkin työsuhteeseen vain yhdeksäksi kuukaudeksi? Tai perustaa henkilöstövuokrausfirma haitarinsoittopalveluilleen, jolloin sairaspoissaoloja ja muita ikäviä työntekijästä johtuvia kuluja ei tarvitsisi maksaa? Säästyisihän siinäkin. Vaikkapa sitten kulttuuripalvelujen ostoon.
@Tuomas:
blockquote ihan pienempi ja suurempi kuin -merkkien väliin vaan niin toimii paremmin.
Kuten sanottua nämä olivat kärjistyksiä. Ja mitä suurempi itse organisaatio on, sitä paremmin se toimii. Jos tässä ihan nimillä pitää puhua, niin mielestäni tuo Sirmakkalan haitaristi kuvasi parhaiten kansanmusiikkiyhtye Tallaria, joka perustettiin vuonna 1986 pari vuotta SibA:n osaston perustamisen jälkeen, mutta jonka runko on pysynyt täsmälleen samana siitä lähtien. Tallarissa on paljon hyvää, mutta tietyllä tapaa se on myös 1980-luvun kansanmusiikin ulkomuseo samaanaikaan kun koulutetut nuoret ammattilaiset eivät työllisty muusikoina Suomessa alalleen lainkaan.
Käytännössä koko tanssin, jazzin ja kansanmusiikin kenttä toimii jo nyt pätkä-, periodi ja silpputyönä. En ihan ensimmäisenä menisi väittämään että ”pätkätyöläisyys” vain laskee taiteen ”laatua”.
Et näe kulttuuripalvelujen erikoisluonnetta? Taide nyt vaan ei minun mielestäni taitu kaikissa muodoissaan vakituisiksi viroiksi kaikissa organisaation kokoluokissa.
Josta päästäänkin varmaankin johonkin tulevan postauksen aiheeseen. On mielestäni täysin selvää, että esim. Helsingissä tulee olla niin kk-palkkainen HKO ja HKT kuin määräaikaisilla ja pätkätöillä toimiva freelance-kenttäkin. Kysymys ei ole joko/tai vaan sekä/että -tilanteesta.
Mutta mitä pienempään kuntakokoon mennään, sitä vaikeampaa toimivan taideorganisaation ylläpito on. Kokkolan kaupunginteatterilla näytti olevan vakituista 11 näyttelijää – kevään esityskaudella oli ohjelmistossa yhteensä 7 näytelmää. Huhhuh.
Jonkinnäköinen leikkauspiste on olemassa, jonka alapuolisessa kuntakoossa kulttuuripalvelut kannattaisi mielestäni tuottaa lähinnä ostopalveluina. Tämänhetkinen laitoksiin keskittynyt valtion kulttuuritukihan on itseasiassa johtanut tilanteeseen, jossa valtaosa Suomen kunnista on täysin vailla kulttuuripalveluita.
Eli tämän kirjoitukseni ydinkritiikki ei kohdistunut kk-palkkaisuuten sinänsä, vaan siihen että valtiontukea kulttuuriin saadakseen kunnon on käytännössä pakko perustaa oma laitos. Se on tyhmää ja mielestäni myös kansalaisten tasa-arvoista mahdollisuutta päästä kulttuurin äärelle heikentävä.