Päätin noin noin viisi vuotta sitten aloittaa valokuvausharrastuksen ja hankin kunnollisen järjestelmäkameran (D70s). Hiljakseen linssejä on tullut lisää ja runkokin on päivittynyt (D90). Nyt järkkärini on kuitenkin saanut vakavan kilpailijan – iPhonen.

Lähestyin pitkään kuvaamista ”dokumentaarisesta” kulmasta, en muutamaan vuoteen edes rajannut kuvia kun ajattelin että otos pitää rajata kuvaushetkellä… Samasta syystä en ole edes harkinnut salamakaluston ostamista. Kyllä, Cartier-Bresson on idoli. Sama ”ideologia” on ohjannut myös kuvien jälkikäsittelyä – olen korjannut lähinnä valkotasapainoa ja valotusta.

Vaikka kuvausharrastus on usein tyydyttävää ja vähintäänkin mukavaa ajan tappamista, järjestelmäkameralla kuvaaminen jättää kuitenkin usein riittämättömän fiiliksen; en hallitse välinettä, olosuhteita, linssejä, rajausta, eikä löydy näkemystä, riittävän tuoreita ideoita tai edes vanhoja. Muuttujia vaan on liikaa ja aikaa ja taitoa liian vähän.

Facebookin juuri miljardilla dollarilla (!) hankkima Instagram tai Hipstamatic eivät vastaavaa fiilistä aiheuta. Otankin mielestäni tällä hetkellä paljon ”parempia” kuvia iPhonellani kuin järkkärillä. Se on myös aina mukana kun kuvauksellinen hetki sattuu eteen – toisin kuin useamman kilon järkkärisettini. Heitinkö pari tonnia Kankkulan kaivoon?

Miksi instanäpsyt miellyttävät? Nehän ovat resoluutioltaan heikompia, polttoväliltään tylsempiä ja kohisevempia kuin ”laadukkaalla” järjestelmäkameralla ottamani kuvat. Kontrastit tappiin ja hassu filtteri päälle. Toimii.

Eivätkä ne ole ”realistisen” ”dokumentoivia” otoksia nähneetkään.

Tekniseltä kantilta minua viehättää niissä erityisesti neliön mallinen rajaus – perinteinen 4:3-valokuva tuntuu kovin tylsältä siihen verrattuna. (Ja itseasiassa HD-kuvan 16:9-suhdetta lähempänä oleva rajaus tuntuu myös hauskemmalta kuin perinteinen.) Ja mielenkiintoista on juuri se että rajaus pitää tehdä kuvatessa. Sitä ei voi korjailla jälkeenpäin.

Tärkein syy lienee kuitenkin se että instagram-kuvat littävät filtterinsä kautta minut ja kuvat osaksi Suurta Kuvallista Tarinaa, jonka osasia me kaikki populaarikulttuurin orjat olemme. Hyvä esimerkki on muutama näpsyni Meksikosta.

Kumpi seuraavista on enemmän ”meksikolainen” näkymä?

Minä ainakin vastaisin että keltaisempi. Steven Soderberghin Traffic-elokuvan Meksiko-kohtauksistakin tuttu väritys kertoo katsojalle jotain enemmän kuin pelkkä neutraali valokuva. Se kertoo kuumuudesta, pölystä ja autiomaan läheisyydestä. Vanhan filmin rakeisuus ja rahina ilmaisevat sitä pysähtyneisyyttä ja aikamatkailun tunnetta, joka Nayaritin maaseudulla minut valtasi. Neutraali olisi kuitenkin ”autenttisempi” ja lähempänä havaittua ”todellisuutta”.

Instagram välittää pelkän informaation lisäksi tunteita. Ylikorostetun räikeän värinen mainoskyltti tuntuu kertovan enemmän siitä todellisuudesta, jonka havaitsin, vaikka se on oikeastaan vähemmän todellinen ja vähemmän dokumentaarinen.

Ja kuitenkin, vaikka lopputulokset miellyttävät silmää, tuntuu pöljältä. Tuntuu siltä että oma panos ja osuus prosessista on pienentynyt. On vähemmän luova olo kun omakin ”luovuuteni” toteutuu vain valmiiksi määriteltyjen efektien kautta. Enkö osaa kertoa tarinoita ilman typerää ”70-lukulaista” filtteriä? Enkö osaa kuvitella riittävän hauskaa kuvakulmaa? Enkö vain osaa?

Äh, ehkä vaan pitää näpsiä lisää kuvia ja murehtia vähemmän. Harrastushan tän piti olla ja kivaa… Kertokaa, oi internet, mitä pitäisi tehdä?