Viime viikolla Helsingin Sanomat kertoi että ”Helsingin uudet alueet uhkaavat kariutua” koska ne eivät mahdu kaupungin investointikattoon. Ja jutussa poliitikot vasemmalta oikealle voivottelivat tilannetta. Jestas sentään, itsehän me se investointikaton vain 15 kuukautta sitten sovimme. Näinkö heikko lähimuisti on Helsingin päättäjillä?

Mistä on kyse? Ja miksi investointikatto on mielestäni yhä hyvä idea? Ja mikä se ylipäätään on?

Kaikki valtuustoryhmät valtuuston yksinäistä kommunistia lukuunottamatta neuvottelivat ja sopivat viime vuonna valtuustostrategiasta. Se on hiukan ”hallitusohjelman” kaltainen päätöksentekoa ohjaava sopimus – vähemmän sitova tosin, sillä mukana olivat niin Sosialidemokraatit, RKP, Vasemmistoliitto, Perussuomalaiset, Vihreät kuin Kokoomuskin. Strategian keskeisimpiä yhdessä neuvoteltuja linjauksia oli se että kaupungin menokasvua ja investointeja pyritään hillitsemään. Investointikatto on yksinkertaisesti poliittinen sopimus siitä että investointien taso pyritään vähentämään noin 435 miljoonaan euroon vuosittain, tietenkin inflaatiokorjaten. Viime vuosina investointeja on tehty noin 500 miljoonaa euroa vuodessa.

Näiden linjausten lisäksi päätettiin suunnitella hankkeita ensimmäistä kertaa kymmenen vuoden jänteellä. Näin jälkikäteen ajateltuta tuntuu aivan käsittämättömältä että kaupunkimme investointeja on käsitelty aiemmin poliittisesti vain muutama vuosi eteenpäin!

Tästä päästäänkin investointikaton ja 10 vuoden investointisuunnitelman ehkäpä tärkeimpään muutokseen: se pakotti meidät päättäjät tekemään valintoja. Nyt oli pakko asettaa hankkeita tärkeysjärjestykseen. Ei voitu vain valmistella kaikkea kivaa ja toivoa sen toteutuvan. Oli pakko priorisoida. Kaikkea ei tulla toteuttamaan. Ja kustannustehokkaiden suunnitelmien toteutuminen on todennäköisempää.

Konkretiaksi investointikatto muuttui viime syksyn budjettineuvotteluissa. Lopputulokseen voi vihreä olla vain tyytyväinen. Pähkinänkuoressa: kouluja korjataan enemmän kuin koskaan aikaisemmin, päiväkoteja rakennetaan, joukkoliikenteen rahoitusta nostettiin, kaikki isot tie- ja tunnelihankkeet siirtyivät 2020-luvulle ja pyöräilyyn satsataan vihdoin kunnolla. Myös uusien alueiden rakentamiseen laitetaan rahaa. Otson blogilla oli hyvä kuva muutoksista:

Tänä keväänä investointikatto on tarkoittanut mm. sitä että emme rakentaneet Töölönlahdelle 66 miljoonan euron puistoa – oikeastaan emme edes harkinneet sitä, vaan puisto pystytetään kuudella miljoonalla eurolla. Kaupunginhallitus ja investointikatto säästivät 60 miljoonaa euroa veronmaksajien rahoja. Ei kehno saavutus, sanoisin.

Investointikatto myös lisäsi päätöksenteon demokraattisuutta siirtämällä valtaa virkamiesvalmistelusta poliittisille päättäjille. Ymmärrän kyllä miksi tämä sapettaa Helsingin Sosialidemokraatteja.

Poliittisella puolella todellisuuden muutos on jo ymmärretty ja pääosin hyväksytty, mutta suunnittelupuolen asennemuutosta odotellaan yhä. Onko mitään järkeä käyttää aikaa, rahaa ja vaivaa sellaisten suunnitelmien valmisteluun, joiden toteuttamiseen ei ole milllään järjellisellä aikajänteellä varaa?

Uusien asuinalueiden, puistojen, liikenneväylien rakentaminen on tietenkin tarpeen. Helsingissä on kuitenkin valitettavan usein käynyt niin, että uudisalueisiin kytketään hankkeita jotka eivät ole niiden rakentamisen kannalta tarpeellisia tai ovat niin kalliita, ettei niitä käytännössä pystytä toteuttumaan. Esimerkiksi Arabiassa ei ole edellenkään uimalaa, koska suunnitelma rekan kestävine lauttalaitureineen on liian kallis, Koivusaaren rakentaminen puolestaan on seissyt ylikalliin moottoritieliittymän ja betonikannen vuoksi.

Toisenlainen suunnittelu on täysin mahdollista. Sen osoitti 60 miljoonaa euroa edullisempi puistosuunnitelma. Myös Koivusaaresta (200 miljoonaa), Jätkäsaaren terminaalista (130 miljoonaa) ja monesta muustakin kohteesta on varmasti mahdollista suunnitella hyviä kustannuksin, jotka mahtuvat nykyiseenkin investointikattoon. Investointikaton pitäisi ohjata suunnittelemaan taloudellisesti realistisempia hankkeita, joiden toteutuminen on vastaavasti todennäköisempää.

Onko nykyinen investointikatto täydellinen ratkaisu? Ei. Onko se parempi kuin aiempi käytäntö? Ehdottomasti. Investointikatto ja 10 vuoden investointisuunnitelma ovat hyviä työkaluja, joilla investointien kustannusvaikutukset tuodaan mukaan poliittiseen päätöksentekoon pitkäjänteisemmin. Samalla toivottavasti myös suunnittelu muuttuu kustannustietoisempaan suuntaan. Vaikea tätä on huonona kehityksenä pitää.