Ylen kulttuuritoimituksen päällikkö Janne Mällinen kirjoitti pari viikkoa sitten kolumnin otsikolla ”Kulttuuripuolueet kadoksissa”. Janne ei huomioineen ollut väärässä. Vähissä ovat kulttuuripoliittiset avaukset suurten puolueiden ohjelmista eivätkä ne ole keskeisiä myöskään Vihreiden ohjelmassa.
Syytkin ovat kovin yksinkertaiset: voitettavaa on vähän – hävittävää on paljon, hyviä uutisia on vähän – huonoja paljon. Avaan hiukan.
Vaikka kuinka puhuttaisiin yleviä kulttuurin merkityksestä, loppujen lopuksi kulttuuripolitiikassa kyse on rahan jakamisesta. Mitä taidetta tuetaan ja miten. Ja millaisilla summilla.
Suomen lähivuosien taloudelliset näkymät eivät ole ruusuiset. Vaikka talous lähtisi voimakkaaseenkin nousuun, suurta ”jakovaraa” ei ole, siitä on pitkittynyt taantuma pitänyt huolen. Kun vanhusväestön määrä kasvaa sitä vauhtia kun se meillä Suomessa kasvaa, käytännössä kaikki ”jakovara” mennee sosiaali- ja terveyspuolen nouseviin kustannuksiin aina 2030-luvulle saakka.
Kulttuuri- ja taidelaitosten valtionosuudet on jo ”jäädytetty” 2017 saakka, joten niistä reaalisesti leikataan jo tulevallakin hallituskaudella. Pahoin pelkään että niitä tullaan tämän jäädytyksen lisäksi leikkaamaan vielä ihan oikeasti.
Ja jos rahaa ei ole tulossa lisää, tarkottavat positiivisetkin uudistuksetkin muutoksia nykytilaan. Eli leikkauksia jollekulle. Fiksu poliitikko ja poliittinen liike ei siksi sanokaan yhtään mitään kulttuuripolitiikasta. On helpompaa nyökytellä ymmärtävästi ja lasketella latteuksia. Nollasummapelin logiikka.
Ja tästä päästäänkin sitten siihen miksi kulttuuripolitiikassa ei ole voitettavaa.
Me taiteilijat nimittäin olemme erinomaisen hyviä pitämään ääntä asiastamme. Huuto on pikkuasioistakin aivan hirveä – on valtakunnan uutinen jos Keminmaalla aiotaan ehkä myydä flyygeli. Kuvitelkaa mikä huuto syntyisi jos vaikkapa orkestereiden rahoituksesta 10% siirrettäisiin rytmimusiikin kiertuetoimintaan? Tai kaupunginteatterien tuesta 5% sidottaisiin sosiaalisiin hankkeisiin? Ja silloinkin kyse olisi vain muutamasta miljoonasta eurosta, käytännössä pyöristysvirheen pyöristysvirheestä valtion yli viidenkymmenen miljardin euron budjetissa. Eikä noissa esimerkeissäni olisi kyse edes leikkauksesta kulttuurista, vaan rahan käyttämisestä toisin – ehkä jopa nykyistä paremmin.
Kultttuurin kohdalla onkin aina kyse skandaalista tai katastrofista. Osaamme draaman! Ei mikään poliittinen puolue ehdoin tahdoin kaipaa tällaista julkisuutta. Etenkään jos toisessa vaakakupissa on vain muutama hassu miljoona säästöä.
Paitsi jos kulttuuriväen viha hyödyttää omaa agendaa. Ja siitähän Perussuomalaisten 2011 vaaliohjelman ”kulttuuriosuudessa” oli kyse. Tiedettiin kulttuuriväen pillastuvan – kuten teimmekin, minä muiden mukana. Ja tämä hyödytti vain ja ainoastaan Perussuomalaisia. Kulttuuriväki oli mukana rakentamassa jytkyä.
Miten meni, noin niinku omasta mielestä?
Tämän vuoksi toivon syvästi että kulttuurin piirissä uskallettaisiin puhua avoimesti myös rakenteista ja muutoksesta. Koska jos kaikki muutos on vain uhkaa ja ainoa viesti on ”lisää rahaa”, on todennäköisin suunta vähittäisten leikkauksien jatkuminen. Ja jos rakenteita ei muuteta resurssien huvetessa, on lopputuloksena yhä pahemmin nilkuttava järjestelmä. Tehokkuus laskee enemmän kuin säästöjä saadaan.
Siksi rakkaat kulttuurin ystävät, keskustellaan taiteen merkityksen sijaan mieluummin konkretiasta. Rahasta ja sen jakamisesta. Siitä politiikassa on ytimeltään kyse. Ja siksi mielestäni kulttuurin rahoituksen pitäisi mahdollistaa hallittu rakennemuutos. Jotta kulttuurin rakenteet tukisivat eloisaa ja monipuolista kulttuurikenttää kautta maan tulevaisuudessakin.