LEIKKAUKSET JA KOHDENNUS
Kaksi viikkoa sitten opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi valtionosuusjärjestelmän piiriin kuuluvien esittävän taiteen organisaatioiden valtionosuudet. Uutiset olivat, kuten arvata saattaa, huonoja – rahoitus vähenee. Siksipä ”Kulttuuriväki” kasaa voimiaan ”Sakset seis” -mielenilmaukseen ja oikeistohallituksen toimia arvostellaan. Vähemmän energiaa on käytetty sen keskusteluun miten leikkaukset kohdennettiin, valtion kun on perusteltava määrärahojen jakaminen lakiin perustuen.
Nyt puhumme esittävän taiteen valtionosuuksiin kohdistuvasta leikkauksista. Nämä valtionosuudet jakautuvat ammattimaisesti toimiville ns. VOS-orkestereille ja VOS-teattereille. Yksinkertaistaen valtio maksaa 37% ja korotettuna 60% laskennallisesta henkilötyövuosikustannuksesta (htv). Ja lopputuloksena eri puolilla maata soitetaan, tanssitaan, näytellään ja sirkustellaan kohtuullisen vakaissa puitteissa. Tämän järjestelmän lisäksi valtio jakaa harkinnanvaraisia lyhytkestoisempia avustuksia.
Vuoden 2025 talousarvioesityksen mukaan esittävän taiteen valtionosuuksiin on vuonna 2025 käytettävissä yhteensä noin 94,95 miljoonaa euroa. Säästöjen ja yksikköhinnan aleneman vaikutus esittävän taiteen valtionosuuden määrään on yhteensä noin -8,5 miljoonaa euroa.
Kuinka leikkaukset kohdennettiin?
Aluepolitiikka:
- “Nyt tehdyllä päätöksellä on ministeriö pyrkinyt turvaamaan sen, että maassamme on edelleen monimuotoinen taidelaitosten verkosto ja palvelut ovat edelleen saavutettavissa ja saatavissa koko maassa.“
Hallitusohjelman painopisteiden huomiointi:
- “Henkilötyövuosivähennyksiä ei ole kohdennettu muiden muassa lastenteattereille tai kiertuetoimintaa tekeville tai kiertueita vastaanottaville toimintayksiköille palveluiden saatavuuden turvaamiseksi.”
- “Useimmat lastenteatterit ja mm. tanssiteatterit ovat toiminnaltaan sellaisia, jotka saavat osan valtionosuudesta korotettuna kiertuetoimintaan perustuen.”
- “Vastaavasti myöskään toimintayksiköille, jotka saavat korotettua valtionosuutta alueella tapahtuvaan kiertuetoimintaan, ei ole kohdennettu henkilötyövuosivähennyksiä.”
Suhteettoman suuret euromääräiset leikkaukset:
- “Harkintaan on lisäksi vaikuttanut se, että leikkauksen euromäärä ei muodostuisi näillä toimijoilla suhteettoman suureksi. Näille toimintayksiköille edellä todettu yhteisvaikutus on valtionosuuden määrästä noin 5 prosenttia.”
Pääkaupunkiseutu:
- “Pääkaupunkiseudulla toimiville toimintayksiköille, jossa palvelutarjonta on muuta maata runsaampaa, ja jotka eivät kuulu mihinkään edellä todettuihin ryhmiin, valtionosuus pienenee keskimäärin noin 11 prosenttia.”
Eli voidaan sanoa että kyllä, tehtiin kulttuuripoliittisia valintoja ja käytettiin kulttuuripoliittista harkintaa. Harkinnan, eli rahoituksen, perusteita ei vaan kerrottu julkisesti etukäteen.
Lopulta päädyttiin suosimaan suurimpia yksiköitä välttämällä “suhteettoman suuria euromääräisiä leikkauksia” (HKT ja Svenskan), pienimmiltä orkestereilta otettiin suhteessa eniten (esim. Savonlinna, Kemi), kaikki tanssi säästyi leikkauksilta koska on “kiertävää” (ei ole), Itä-Suomesta leikattiin enemmän ja Helsingistä leikattiin ihan muuten vaan koska voitiin ja Helsinki varmaan sitten paikkaa (kuten paikkasikin).
MITÄ ON KULTTUURIPOLITIIKKA?
Ollaan sekä edunvalvonnallisesti että poliittisesti vaikean tilanteen äärellä. On tietenkin ymmärrettävää että kulttuuriala keskittyy vastustamaan leikkauksia. Tuhansien ihmisten työpaikat ja suomalaisen ammattimaisesti tuotetun kulttuurin tulevaisuus on tuesta riippuvaista.
Mutta koska “kulttuuriväki” on keskittynyt vain leikkausten yleiseen ongelmallisuuteen, vähemmälle on jäänyt keskustelu siitä miten leikkaukset toteutetaan.
Ja se olisi nyt tarpeen. Sillä leikkaukset eivät ole jäämässä tähän, vaan todellinen kirves iskeytyy kulttuuriin vasta vuosina 2026 ja 2027. Opetus- ja kulttuuriministeriön toimialalle on sovittu 75 miljoonan euron leikkauksista. Miten nämä kohdennetaan on koko suomalaisen kulttuurielämän tulevaisuuden kannalta keskeinen kysymys. Pelkkä ”älkää leikatko” ei nyt enää riitä koska kyllä ne perkeleet leikkaa.
Pitäisi kyetä käymään keskustelua siitä ovatko ministeriön käyttämät kriteerit oikein valittuja? Millaisen tuloksen niiden samojen kriteerien käyttäminen ensi vuonna tuottaa? Ja eikö ministeriön tulisi – ja kannattaisi – kertoa kriteerit etukäteen? Silloinhan organisaatiot voisivat muuttaa toimintaansa suuntaan, joka mahdollisesti vähentäisi leikkauksia ja ehkäpä silloin rahoitusta ohjaamalla maahan syntyisi myös sisältöjä johon suuntaan rahoittaja (valtio) toivoo kulttuurikentän toimivan
Ja tästä me pääsemme kulttuuripolitiikan ytimeen. Kulttuuripolitiikka Suomessa on lähinnä kädenlämpöistä kulttuuripuhetta kulttuurin arvosta ja tärkeydestä. Ja arvokasta ja tärkeää se onkin. Mutta me emme ole keskustelleet siitä millaista kulttuuria Suomessa tuotetaan, missä, miten ja kuka sen rahoittaa. Me puhumme alueellisesta kattavuudesta miettimättä kuinka kulttuuria aidosti olisi fiksuinta alueille tuottaa jos rahoitustaso tippuu nyt pysyvästi kymmeniä miljoonia euroja.
Haluanko poliitikot päättämään millaista taidetta tehdään? En. Haluan pitää rahoittajat riittävän kaukana yksittäisistä rahoituspäätöksistä, en halua että rahaa jaetaan pelkällä pärstäkertoimella poliittisen tahdon ilmauksena (TTT). Mutta jokainen kulttuurin rahoituspäätös on aina valinta. Myös nykyinen ”teknokraattinen” rahoitustapa sulkee ulos erilaista taidetta kuin toisenlainen järjestelmä sulkisi.
Kun David Cameronin hallitus leikkasi National Arts Councilin rahoitusta vuonna 2010-2012, Britanniassa toteutettiin rankka kriteereihin, vaikuttavuuteen ja myös kulttuuripoliittisiin valintoihin perustunut uusjako. Osan, etabloituneidenkin, tuki saattoi loppua kokonaan, mutta myös uusia toimijoita pääsi mukaan rahoitusjärjestelmään ja mm. monien tanssiryhmien tuki nousi.
Toivottavasti nyt saamme Suomeenkin keskustelua kulttuuripolitiikasta. Ja ehkäpä tätä ei voitu käydä hyvän sään aikana. Tällainen keskustelu on raastavaa ja hirveää kulttuurin kentälle itselleen. Kaikkien vene ei kellu ja osalta vedettäisiin tappi kokonaan. Kuinka sen edes voi sanoa ääneen vaikuttamatta hirviöltä?
Jonkun silti kannattaisi. Koska masentavin lopputulos kulttuurin tulevaisuuden kannalta Suomessa voi olla se että emme käy tätä keskustelua ja leikkauksia toteutetaan teknokraattisen sokeasti kunnes riittävän moni teatteri ja orkesteri ymmärtää pistää lapun luukulle. Tämä olisi ministeriön kannalta helpoin ratkaisu ja siksi valitettavasti todennäköisin.
MITEN KESKUSTELUN VAATIMISESTA KESKUSTELUUN?
Huomaan itse syyllistyneeni yllä kaikkein ankeimpaan aloitukseen: vaadin keskustelua, mutta en uskalla itse osallistua siihen tai kertoa näkemystäni. Sen ymmärrän että esim. Kulta, Suomen Sinfoniaorkesterit ja Suomen Teatterit eivät keskustelua voi oikein edes aloittaa koska nollasummamiinus -pelissä heidän jäsentensä edut ovat täysin vastakkaiset. Joltain jäseniltä pitäisi ottaa että joku toinen saisi enemmän.
Keskustelun voisi aloittaa tavoitteista. Mitä valtiollisella kulttuuripoliitikalla ylipäätään halutaan saada aikaan? Tavoitteita on tietysti lukuisia, mutta niitä pitäisi avata, keskustella läpi ja priorisoida. Miettiä jopa täysin puhtaalta pöydältä millä keinolla jokin tavoite parhaiten saavutetaan.
Onko esim. pieni valtion ja kunnan tukema kaupunginteatteri aina parempi kuin kunnan ja valtion tukema kiertuenäyttämö jos tavoite on laadukkaan ja monipuolisen tarjonnan alueellinen saavutettavuus? Tai jos tavoitteena on yhteisöllisyyden rakentaminen ja alueellinen identiteetti, onko runkokvartetin tukema harrastajaorkesteri parempi ratkaisu kuin pieni täysammattilaisten orkesteri? Entä taiteenlajit, joille VOS-järjestelmä ei tunnu istuvan lainkaan – ainakin itselleni ajatus kk-palkkaisesta peräseinäjoen jazz-kvartetista tuntuu taiteenlajin sisäisen laadun ja elävyyden vastaiselta. Jos kulttuurin valtiollinen tuki on jatkossa pysyvästi kymmeniä miljoonia alempi kuin aiemmin, mihin meillä ylipäätään on varaa? Saavutetaanko elävämpi tulos yhdellä Mersulla, kahdella Skodalla vai kolmella kuormapyörällä?
Oikea työkalu tälle keskustelulle olisi voinut olla kulttuuripoliittinen selonteko. Mutta opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisema luonnos oli niin surkea ja irrallaan todellisuudesta että se pitäisi kirjoittaa lähes kokonaan uusiksi jotta lopputulos olisi hyödyllinen. Miten ihmeessä sama hallitus voi esittää kymmenien miljoonien eurojen leikkauksia kulttuuriin ja julkaista samanaikaisesti paperin jossa kaavaillaan lisää resursseja ja puhutaan vain kehittämisestä?
Se on sitä kulttuuripuhetta se. Arvokasta ja tärkeää. Kehitetään ja kaikkea tuetaan. Ja sillä ei nyt pitkälle pötkitä.
Nyt on aika puhua konkreettisista valinnoista, koska jos kulttuuriväki ei sitä itse tee, niin ministeriön virkamiehet ja kulttuurivihamieliset poliitikot kyllä tekevät. Ja se tuottaa takuuvarmasti vähemmän säkenöivän ja kattavan esittävän taiteen kentän maahamme.