Lähes jokaisen vaalin, sekä hyvin että huonosti menneiden, jälkeen puolueaktiivit tarjoavat analyysejaan miksi kävi kuten kävi. Ja useimmiten syy löytyy siitä että ei tehty kuten itse olisi toivonut. Jos keskustelua käydään jo riittävän hyvissä ajoin ennen vaaleja, on ehkä mahdollista vielä korjata kurssia – ja parhaassa tapauksessa tietysti siihen suuntaan mitä puolueaktiivi toivoo. Ja sitten kun Vihreät ottaa keväällä turpaansa, aktiivi voi kertoa että katsokaas, olin oikeassa. Koska tappio tulee kun aktiivia ei uskottu. Jos taas saavutetaan vähintäänkin torjuntavoitto, voi puoluetoimija taputella itseään olalle puolueen pelastamisesta. Näin tämä kuulkaas toimii, pienten egojen maailma.

Vihreät ovat tuntuneet Ville Niinistön aikojen jälkeen kyntäneen suossa, gallup-kannatus on lähes puolittunut ja jopa suomalaisen Vihreän liikkeen linnake, Helsinki, näyttää murentuvan käsiin – jos uusimmat Helsingin sisäiset gallupit toteutuvat sellaisenaan. Ja miksipä eivät toteutuisi.

Vihreillä on useita haasteita.

MAKRO JA MIKRO

Helsingin Vihreät on ollut vuosikymmeniä joukkoliikenteen ja pyöräilyn puolue, keskeisesti on vastustettu autopohjaisen kaupunkisuunnittelun ylivaltaa. Puolue on ollut oikeastaan ainoa, jolla on ollut tarjota näkemystä kaupunkirakentamiseen, uusurbanismiin.

Kuluneiden viimesten 12 vuoden aikana tällä saralla onkin saavutettu koko maan mittakaavassa aivan poskettoman upeita tuloksia. Helsinkiin rakentuu ennennäkemättömällä vauhdilla ratikkarataa, pyöräbaanoja, upea silta Kruunuvuoreen ja vastaavasti vain autoilua palvelevia hankkeita on järjestelmällisesti siirretty hamaan tulevaisuuteen. Käytännön tasolla tilanteen voisi pelkistää niin että kun Kokoomus on keskittynyt siihen että rahaa ei tuhlata, niin Vihreät ovat keskittyneet sitten siihen mihin rahat käytetään. Ja jos hankkeet asetetaan tehokkuusjärjestykseen, Vihreät hankkeet voittavat.

Tämän kehityksen ytimessä on vuonna 2016 päätetty yleiskaava, joka ohjaa Helsingin rakentamista strategisesti. Tavoitteena on jatkaa kantakaupunkimaisen kaupunkia, tiivistää asumista erityisesti asemaseuduilla ja raideliikenteen runkoyhteyksien äärellä: Raidejokeri, Kehärata, Kruunuvuorenranta, Vihdintien bulevardi – ja tietysti viimeistellä kokonaan uusien merellisten asuinalueiden, Jätkäsaaren ja Kalasataman rakentaminen.

Helsinki onkin kasvanut vauhdilla, tänäkin vuonna Helsingin väkiluku kasvaa noin kymmenellätuhannella. Asuntojen hintojen nousu puolestaan on ollut pohjoismaisia verrokkikaupunkeja vähäisempää koska kysyntään on vastattu rakentamalla enemmän kuin koskaan 1960-luvun jälkeen. Tämä on ihan perkeleellisen iso onnistuminen.

Mutta ei ole myöskään kitkatonta. Ja se kitka osuu täydellisesti Helsingin Vihreiden ytimeen – erityisesti siihen mitä perinteisesti iso osa äänestäjistä on ajatellut Vihreän liikkeen olevan. Hyvä esimerkki on Helsingin Vihreiden edeltäjän Helsinki-liikkeen vaalijuliste vuoden 1976 vaaleista:

”Haluatko että metsiin ja pelloille rakennetaan ilmeettömiä ja yksitoikkoisia betonilaatikoita?”
…
”Haluatko Helsingistä paisuvan ja haisevan suurkaupungin?”

Vastakkain on kaksi eri symbolista ajatusta vihreydestä. Näitä kahta lähestymistapaa voisi kuvata ”mikrovihreydeksi” ja ”makrovihreydeksi”. Ilkeämpi sanoisi odelaisuudeksi ja lähivihreydeksi.

Makrovihreyden ytimessä on ilmastonmuutoksen torjunta ja kestävä kaupunkirakenne. Meidän on liikuttava kestävämmin, meidän on rakennettava kestävämmin ja tuotettava energiamme (sekä lämpö että sähkö) kestävämmin. Kaikkiin näihin vastaus löytyy tiiviimmästä kasvavasta kaupungista. Samalla tiiviimpi, suurempi kaupunki luo potentiaalia kestävälle talouskasvulle. Mutta kaupunkia muutetaan ja toisinaan puitakin kaatuu – vähemmän kuin vaihtoehdoissa, mutta kaatuu kuitenkin.

Mikrovihreys suojelee lähiluontoamme, vihersormia, lasten leikkimetsää, sitä että Viikinlahdella lentää muuttolintuja ja että suojelemme luontoa kaikissa muodoissaan, silloinkin kun se suojeltava luonto ilmenee söpön ja pörröisen eläimen sijaan vaikkapa harvinaisena sammalena.

Jokaisessa vihreässä toimijassa elää sekä mikro- että makrovihreää. Ihan jokaisessa, jopa minussa.

Anni Sinnemäki on tehnyt näiden kahden joukon välillä aivan käsittämättömän upeaa tasapainotyötä. Helsinkiin on perustettu viimeisen neljän vuoden aikana noin viisi uutta luonnonsuojelualuetta joka vuosi. Samalla kun kaupunkia on rakennettu ja hiilivoimalat suljetaan. Hyvä esimerkki onkin että vaikka Helsinkiin on muuttanut viimeisten kymmenen vuoden aikana yli 65 000 henkeä, ei metsäpinta-ala kaupungissamme ole juurikaan vähentynyt. Olemme kohdistaneet kasvun kestävästi.

Mutta poliittisesti näiden tasojen välillä on usein sovittelematon ristiriita. Jotta voidaan rakentaa uutta, on toisinaan pakko kaataa metsää. Ja vaikka jokainen metsä ei ole luonnonsuojelullisten kriteerien mukaisesti suojelun arvoinen on sillä erittäin usein valtaisa arvo alueen asukkaille – ja vihreiden äänestäjille ja äänestäjien ajatukselle vihreydestä.

Tästä onkin seurannut tilanne jossa Helsingin Vihreät on yleiskaavan luomisesta lähtien ollut kaupungin johtava urbanistinen puolue, joka on ollut paljolti vastuussa rakentamisen suurista suuntaviivoista ja kantanut vastuuta siitä että päätöksiä myös tehdään. Samalla, lähiluontotoimijoista ja puolueen symbolisesta kaikkea luontoa puolustavasta vihreydestä on pidetty kiinni, erityisesti symbolisesti ja viestinnällisesti.

Tämän seurauksena on ryhdytty häpeämään linjoja jotka on itse vedetty. Helsingin Vihreät yrittää olla yhtäaikaisesti sekä ying että yang ja kuten usein käy, lopputuloksena ei olla kunnolla oikein mitään. Ongelma muistuttaa Keskustan haasteita edellisessä hallituksessa. Ei haluttu olla oikeistoa mutta ei vasemmistoakaan ja jäljelle jäi vain Annika Saarikon kädenlämpöistä lässytystä.

Vihreä kaupunki on kirkkaan vision sijaan mössö, jossa valtuustoryhmä äänestää muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kestävän kaupungin rakentamisen puolesta, mutta viestinnässä puolue haluaa kertoa vain suojelleensa metsää – vaikka samanaikaisesti metsuri sahaa sitä metsää, kuten oli sovittu ja vihreiden toimesta päätetty. Ja koska ryhmä on sisäisesti hajalla, on tilanne toksisin mahdollinen ja median ja vastustajien on helppo kiertää haavassa olevaa veistä. Narratiivi on vahva vaikka, oli se totta tai ei.

VIHREÄT SYYNÄ KAIKKEEN

Samanaikaisesti kun Helsinkiä on rakennettu, Helsinkiä myös korjataan. Erityisen näkyvää tämä on ydinkeskustassa, jossa keskeisiä katuja vuoronperään avataan ja uusitaan kaikki kunnallistekniikka viemäreistä lähtien. Samalla katujen liikennesuunnitelmat päivitetään tälle vuosituhannelle: tulee pyöräkaistoja, lähtee parkkipaikkoja.

Kaikesta tästä on poliittisessa vastuussa Vihreiden apulaispormestari Anni Sinnemäki. Vaikka ei todellisuudessa tietenkään ole. Tietenkin putket pitäisi korjata apulaispormestarin puoluetaustasta riippumatta ja päätökset on tehty Helsingissä – Espan kesäkatukokeilua ja Kaivokatua lukuunottamatta – useimmiten laajalla enemmistöllä. Mutta titteli velvoittaa ja siksi vaikuttaa siltä että kaikki mälsä on Vihreiden syytä. Niin luonnon tuhoaminen kuin luonnonsuojelu, pyöräilyn edistäminen kuin pyöräilyn haittaaminen, sekä yltiökapitalismi että komutus.

Tilanne on osin myös henkilöitynyt: Anni on taitavin tuntemani päättäjä, osaa asiat ja suhtautuu Helsingin menestykseen intohimoisesti. Ja silti, on uskomatonta miten paljon enemmän viha kohdistuu ja tarttuu häneen kuin vaikkapa pormestari Vapaavuoreen tai Vartiaiseen, joilla oli ja on paljon enemmän konkreettista valtaa. Ja joiden putiikit lopulta paljon konkreettisemmin vastaavat siitä miten kaupunki makaa, suurin puolue kun on ollut ja tulee olemaan Kokoomus.

Mutta miten tämä käännetään? Siitä lisää huomenna.