Ollaan Johanna Juhola Trion kanssa keikoilla Mexicossa. Muutamia haja-ajatuksia Mexico Citystä.

Keikkamestamme Conacultin teatteri.

Mexico City on kaupunki- ja liikennesuunnittelullinen helvetti. Henkilöautoliikenteen määrää on helsinkiläisenä vaikea edes käsittää. Kadut eivät tyhjene edes öiksi ja jokaiseen muutaman kilometrin matkaankin kuluu aivan järjettömästi aikaa. Tämä kaupunki konkretisoi miten paljon rahaa ja aikaa kuluuu hukkaan kun liikenne suunnitellaan tehottomasti.

HS uutisoi viime sunnuntaina että sama ongelma vaivaa myös muita Latinalaisen Amerikan suurkaupunkeja ja uhkaa koko alueen talouskasvua. Esimerkiksi Chilen pääkaupungissa Santiagossa bruttokansantuotteen dollarin tuottaminen vaati 60% enemmän energiaa kuin Helsingissä eikä Helsinkikään ole liikenteen vaatiman energian suhteen mikään eurooppalainen mallioppilas.

Bensan halpa hinta selittää myös osan yksityisautoilun suosiosta – polttoaine maksaa noin kolmanneksen Suomen hinnoista. Pelottaa ajatellakin miten kova yhteiskunnallinen murros raakaöljyn hinnan vääjäämätön nousu tulevaisuudessa on täälläpäin. Meillä Suomessa on edes verot hiukan puskurina.

Kaoottinen liikenne selittää aikataulujen joustavuudestakin suurimman osan – ikuinen ruuhka on oma luonnonvoimansa, jonka oikkuihin on vaan sopeuduttava. Jonotus voi kestää tunnnin tai kaksi. Ahkeria ja yrittelijäitä kaikki tapaamani meksikolaiset kyllä ovat.

Motaria motarin päälle.

Ilmeisesti raideliikenteeseen ollaan vihdoin satsaamassa vaikka suuurimmat näkemäni liikennehankkeet ovatkin olleet korotettuja motareita. Voisin kuvitella ongelman olevan se että suhteellisen köyhällä maalla ei ole ”varaa” kiskojen vaatimiin valtaisiin investointeihin vaikka ne olisivat kannattaviakin.

Ilmansaasteista ei kannata edes ryhtyä keskustelemaan. Sanotaanko nyt vaikka näin että silmiä kirveli ja räkä oli mustaa. Passiivisesta tupakoinnista urputtaminen olisi täällä täysin turhaa.

Kuusi paikallista ihmettelee kun suomalainen miksaa.

Työvoimaa tuntui olevan kaikkialla huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Pikkulavan PA:takin hoitamassa oli kuutisen henkeä – Suomessa sama homma olisi hoitunut kahden miehen tiimillä. Selvästikin työllistäminen on paljon edullisempaa kuin Suomessa. Kotimaisen tehokkuuden huomaa konkreettisesti kun törmää vertailukohtaan.

Pariinkin otteeseen mietin kyllä että olisiko homma hoitunut huomattavasti helpommin pienemmällä porukalla. Säätäjää tuntui riittävän mutta kommunikaatio ei oikein pelannut. Lopputuloksena oli useampia enemmän tai vähemmän kaoottisia tilanteita…

Olin myös yllättynyt siitä miten vähän paikalliset puhuvat englantia. Euroopassa matkaillessa on tottunut siihen että ainakin nuoriso taitaa lingua francaa (pun intended).

Mexico Cityssä on kuitenkin myös erittäin ostovoimainen ja kansainvälinen keskiluokka, joka elelee omassa kuplassaan räikeästä yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta huolimatta. Meitäkin kuskattiin kaikkialle Chervoletilla, asuimme ilmastoidussa Ramadanissa ja saimme käyttöömme laina-iPhonen 3G-datasopimuksella. En valita, mutta olihan se aika yllättävää että ”köyhempään maahan” mennessä suhteellinen elintaso ainakin näennäisesti nousi. Kuplaan oli pelottavan helppo hypätä mukaan.

Mielenkiintoista kyllä suurin osa näkemistäni polkupyöristä oli kuormapyöriä! Niitä käyttivät lähinnä köyhät kaupustelijat tavaran liikutteluun. Siellä täällä näkyi myös fixejä ja urbaaneja superpyöräilijöitä, mutta todella harvinaista fillarin näkeminen oli. Mexico City on autokaupunki, jossa liikenteen seassa töötäily on hengenvaarallista. Vain ”trendikkään boheemissa” Coyacanin kaupunginosassa näin muutaman pyöräkaistan ja pyörätaskun – tosin niidenkin päällä ajettiin sujuvasti autoilla… Ehkä Mexicokin yrittää hitaasti mukaan maailmanlaajuiseen pyöräilyn renessanssiin. Autoa nopeampi liikkumisväline fillari olisi varmasti jo nyt.