Syyriassa soditaan viidettä vuotta. Irakissa on ollut yhtäjaksoinen aseellinen kriisi yli kymmenen vuotta, Somaliassa kaksikymmentäviisi. Ja Afghanistanissa rauhan ajan muistanevat vain vanhukset – jos ovat selvinneet hengissä. Kriisit synnyttävät pakolaisuutta. Osansa tästä on saanut Eurooppa. Etenkin viime vuonna.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö lausui valtiopäivien avajaisissa seuraavasti:

”Eurooppa ei pitkään enää kestä hallitsematonta kansainvaellusta. Sietorajan ylittyminen romahduttaa arvojärjestelmäämme. Käy niin, että pyrkimys hyvään tuottaa kaikille pahaa.”

Haasteita nykytilanteesta ei kukaan kiistäne. Ja hallintaankin tilanne olisi toki hyvä saada. Mutta sietoraja? Euroopan unioniin saapui viime vuonna noin miljoona pakolaista. Euroopan unionissa on noin 500 miljoonaa asukasta. Libanonissa, siinä Syyrian naapurissa, vähän yli neljä. Sinnekin on tullut vähän yli miljoona pakolaista. Meillä pakolaisia siis 0,2% väestöstä, Libanonissa 20%.

Sietorajan sijaan meidän pitäisi puhua suhteellisuudentajusta. Euroopan unioni on maailman suurin talousalue ja kaikki sen valtiot ovat globaalisti katsottuna varakkaita. Me olemme tällä 7,4 miljardin ihmisen pallolla ne hyvinvoivat kermaperseet. Meillä on oltava varaa auttaa. Meillä on varaa auttaa.

Ei Suomen eikä Euroopan ”sietoraja” ole vielä lähelläkään, jos niin päätämme.
libanon
Oma sietorajani alkaa tulla vastaan tämän itsekkään paskapuheen suhteen, jonka takia lapsia hukkuu Välimereen ja aikuisia jäätyy Ladan takapenkille muutaman sadan kilometrin päässä siitä, missä tätä kirjoitan.

Tasavallan presidentti Niinistö sanoi lisäksi:

“Kansainväliset säännökset ovat syntyneet ja niiden tulkinta on kehittynyt aivan toisenlaisissa olosuhteissa. Olen varma, että jos kansainvälisiä ja niihin perustuvia kansallisia säädöksiä tehtäisiin vasta nyt, niiden sisältö olisi olennaisesti tiukempi, mutta ne silti pitäisivät kiinni ihmisoikeuksista ja auttaisivat hädässä olevia.”

Niin. Kun Geneven sopimus solmittiin, oli toisesta maailmansodasta, joka oli vyörynyt yli meidän mantereemme, kulunut vasta kuusi vuotta ja pakolaisia oli moninkertainen määrä nykyiseen verrattuna. Eurooppa oli silloin köyhempi, sairaampi ja sodan murjoma. Silti pakolaissopimuksen tarve ymmärrettiin.

Me olemme ihmisiä kaikki, pakolaisetkin. Kansainvälinen turvapaikkaprosessi on heidän perusoikeutensa. Emmekä me suomalaisetkaan voi tietää, milloin me tätä oikeutta tarvitsemme. Kansainväliset lailliset prosessit ja universaalit ihmisoikeudet ovat pienen ja heikon etu – ja sellainen on Suomikin jos yhtään osataan siirtää katse omasta navasta maailmaan.