Pari päivää sitten NY Post -lehti julkaisi ns. ”törkyjutun” Joe Bideniin liittyen. Jutun mukaan delawarelainen tietokonekorjaaja sai sattumalta käsiinsä Joe Bidenin pojan Hunter Bidenin läppärin, jonka hän sitten unohti hakea korjaamosta. Korjaaja hälytti paikalle FBI:n, mutta myös kopioi kovalevyn sisällön ja jakoi sen Trumpin tukijalle, New Yorkin entiselle pormestarile, Rudy Giulianille.

Kokonaisuus siis ”haiskahtaa” ja laadukkaampien aviisien tulkinta ja lähteet, myös FBI:ssä, kertovatkin että kyseessä on mitä todennäköisimmin venäläinen informaatio-operaatio, tarkoituksena vaikuttaa lähestyviin vaaleihin. Twitter ja myös Facebook päätyivätkin rajoittamaan jutun näkyvyyttä alustoillaan. Kysymys on kuitenkin laajempi.

Sosiaalisen median alustat tekevät tuloksensa klikkausten ja mainosten kautta. Mitä enemmän käyttäjä viettää aikaansa, mitä useammin tykkää tai klikkaa, sitä enemmän yhtiö ansaitsee. Tästä seuraa se että yhtiöiden kannattaa suosittelualgoritmeissään suosia päivityksiä ja sisältöjä, jotka saavat runsaasti klikkejä. Yhtälö on varsin yksinkertainen.

Ongelma on se että me ihmiset emme kiinnostu kaikesta sisällöstä tasavertaisesti. Poliittisessa kontekstissa meitä ihmisiä kiinnostavat konfliktit. Tästä seuraa se että miten tahansa sisältöjä paketoisi, on huomiota – ja näin ollen algoritmin suosiota – helpompi saavuttaa sisällöllä, joka lietsoo konflikteja, eripuraa, vihapuhetta. Kumbayaa klikityttää vähemmän kuin kill’emall.

Niin pitkään kun kyse on vaikkapa Minecraftin pelaamisesta, tämä on varsin viatonta ja vaaratonta. Mutta sosiaalisen median alustat ovat myös keskeisiä poliittisen vaikuttamisen alustoja. Ja siksi näennäisesti neutraali – vain suosiota markkinoiden mukaan vahvistava – algorytmi-pohjainen sosiaalinen media on vaarallinen: se helposti vahvistaa matalimpia yhteisiä nimittäjiämme.

Surullinen ja Suomessa mielestäni yllättävän vähän huomiota herättänyt esimerkki on Myanmar ja rohingat. Facebook tunnusti itsekin 2018 olleensa osatekijä rohingya-vähemmistökansan etnisessä puhdistuksessa. Vapaa tiedonvälitys saapui Myanmariin suhteelliseen myöhään, eikä kansalla ollut minkäänlaisia keinoja käsitellä Facebookin ja Whatsappin kautta kulovalkean tavoin levinneitä virheellisiä uutisia, joiden ainoa tavoite oli lietsoa vihaa vähemmistöä kohtaan. Entä sitten? Ei Suomi ole Myanmar ja sananvapaus on tärkeä arvo – myös vähemmistöjä kritisoiville puheenvuoroille on oltava tilaa.

Internet ja sosiaalinen media räjäytti julkaisukynnyksen

On vähän turhankin itsestäänselvää että internet murskasi julkaisukynnyksen: kun aiemmin mielipiteen saattamiseen näkyville tarvittiin vähintäänkin paikallisen lehden mielipidepalste (, jota joku kuratoi) tai valtaisa operaatio, leviää nyt otollinen näkökulma netissä nopeasti ja ilmaiseksi. Tämä on monella tapaa valtaisan upea juttu. Koskaan ei ole varmastikaan julkaistu enemmän sisältöjä suomeksi kuin nyt.

Mutta erityisesti yhteiskunnallisessa keskustelussa portinvartijoilla oli roolinsa. He valvoivat keskustelua ja pitivät ainakin ideaalitilanteessa yllä keskustelun tasapainoa ja suhdetta todellisuuteen. Ja tasapaino tässä kontekstissa tarkoitti ja tarkoittaa juuri sitä että vaikka esim. rasistisella räyhällä saisi lehteä myytyä, sitä ei painotettu.

Osin tässä ehkä mentiin ylikin: perussuomalaisten ja ns. maahanmuuttokriitikoiden 2000-luvun alun kritiikin ydintä oli väite että maahanmuutosta ei keskustella. Osin tämä varmaankin piti paikkansa. Maahanmuuton negatiivisia puolia saatettiin toimituksissa vältellä koska jo silloin, aikana ennen sosiaalista mediaa, maahanmuutosta kirjoittaminen muutoin kuin erittäin negatiiviseen sävyyn, aiheutti fakseihin ja sähköposteihin palautetulvan – kannen alla oli painetta, jonka sävy ei ollut julkaisukelpoista. Vastuullinen lehdistö koki että heidän tehtävänsä oli hillitä, ei lietsoa tulta.

Portinvartijoiden ja julkisen keskustelun kirjoittamattomille säännöille oli perusteensa. Yhteiskuntamme rakentuu yllättävän hauraille tottumuksille, käytöstavoille. Sille miten ja miksi kohtelemme toisiamme kuten kohtelemme. Kaikkea ei voi kirjata lakiin.

Suomikaan ei ole ikuisesti immuuni. Perussuomalaisemme ovat vielä yllättävänkin perinteisiä ja suurelta osin yhteisessä todellisuudessamme mukana. Mutta entä jos Jussin jälkeen johtoon nouseekin karismaattinen kauppamies, jota ei voisi vähempää kiinnostaa se mikä on hyvien tapojen mukaista. Tai joka ottaa todesta QAnonin IPCC:n sijaan. Vaikka monipuoluejärjestelmämme onkin Yhdysvaltain kaksipuoluejärjetelmäämme immuunimpi Trumpin kaltaiselle hahmolle, ei sellaisen nousu meilläkään ole mahdottomuus. Joukko perussuomalaisia kansanedustajia poseerasi jo Q-mielenosoituksen äärellä.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Oliko Twitterin päätös rajoittaa NY Postin jutun jakamista sitten oikea ja perusteltu? Ehkä. Toisaalta he eivät ole tehneet juuri mitään miljoonille boteille ja vaikuttamisoperaatioille, jotka jakavat päivittäin vaarallista sisältöä. On turha kuvitella että tämä voitaisiin ”korjata” sillä että kielletään muutamia juttuja muutamia viikkoja ennen tärkeitä vaaleja. Yhdysvalloissa useat demokraattipoliitikot, mm. Barack Obama, ovat avoimesti puheneet tarpeesta säännellä alustoja ja erityisesti niiden suosittelualgoritmejä. Yhdysvalloissa tämän ymmärtää helposti. Sosiaalisen median kuplautumisella ja algoritmeilla on ollut todennäköisesti suuri vaikutus yhteiskunnallisen tilanteen kärjistymiseen.

Alustat ovatkin ryhtyneet ainakin jonkinlaisiin toimiin: Youtube poistaa Qanon-videoita ja Facebook poisti Boogaloo-tilejä. Mutta nämä ovat yksittäisiä toimenpiteitä, joiden keskeinen tavoite on PR, ei jatkuva strateginen toimintatapa. Entä miten Facebook toimii kansainvälisesti? Sulkeeko ja valvooko se sisältöä vain Yhdysvalloissa, jossa mediahuomio on valtaisaa? Miten se aikoo estää seuraavan kansanmurhan, joka sen alustan avulla yritetään syöttää kansalle jossain pienessä maassa, joka ei kiinnosta yhtä paljon perinteistä mediaa?

Mutta miten säädellä alustaa? Onko se ylipäätään mahdollista? Tuntuu lähes mahdottomalta että direktiivillä ryhdyttäisiin määräämään algoritmi-tason vaatimuksista – ne ovat paitsi jatkuvasti kehittyviä liikesalaisuuksia, niin estot ja rajoitteet varmasti myös kierrettäisiin. Mutta riittääkö alustojen itsevalvonta? Jos näemme niillä olevan merkittävä vaikutus yhteiskuntaan ja jopa yhteiskuntarauhaan, mikä on niiden vastuu? Onko niillä vastuuta? Miten sen vastuun tulisi ilmetä? Ovatko ne jo kokonsa vuoksi oikeastaan monopoleja, joita on ryhdyttävä sääntelemään muista, mm. markkinaneutraliteettiin liittyvistä syistä? Vai lähestynkö kysymystä väärästä suunnasta? Pitäisikö puhua ennemmin esim. suurten mainostajien vastuuttamista: voiko mikään suuryritys toimia vastuullisesti mainostamalla alustalla jos sama alusta toisessa laidassa de facto edistää rasismia? Voinko itse käyttää sellaista alustaa? Voinko tuhlata vaalirahojani näkyvyyden ostoon Facebookissa?

Kysymys on monimutkainen erityisesti sananvapauden kannalta. Vaikka minun näkökulmastani suuri osa esim. Sebastian Tynkkysen verkkonäkyvyydestä on populistista roskaa, jonka vuoksi voisin ajatella että sitä ei pitäisi ainakaan erityisesti suositella kenellekään, ei se kuitenkaan ole laitonta tai laittomuuksiin kehottavaa. Se on vain populistista roskaa, jota sananvapauden tuleekin suojella. Miten pitkälle järjestelmän pitää painottaa järjestelmän tasapainotilaa tukevia ääniä? Eikö toisaalta pitäisi antaa tilaa juuri niille jotka eivät saa tilaa ns. perinteisen median kautta?

Vastaus on monimutkainen ja sotkuisa, kuten vapauteen pohjautuva demokratia usein. Näihin kysymyksiin lähivuosina saadaan varmaankin jonkinlaisia vastauksia kun sekä EU että Yhdysvallat alkavat asiaa pohtia. Vähemmän demokraattiset valtiot – Kiina ja Venäjä – ovat ottaneet alustat tarkasti syliinsä jo aiemmin. Siellä kun kansalaisten vapaa keskustelu ei ole koskaan ollut toivottavaa.

Ei tule olemaan helppoa.