618 miljoonan dollarin kone

Pitkänäperjantaina puoli kahden maissa yöllä kaksi Tupolev Tu-22M3 pommikonetta ja neljä Suhoi Su-27 hävittäjää nousivat ilmaan kentältään Laatokan lähettyvillä. Ne lensivät muodostelmassa tavanomaista reittiään yli Suomenlahden kohti Kalingradia. Ruotsin, Naton ja Suomen asevoimat seurasivat koneita tutkillaan. Tupolevit pystyvät kuljettamaan ydinaseita.

Kuva: Alex Beltyukov / Wikimedia Commons CC-lisenssi

Kello 02.00, Suomen jo ohitettuaan, koneet kaarsivatkin reitiltään kohti Ruotsille kuuluvaa Gotska Sandön saarta. Toinen pommittaja ja kaksi hävittäjää irtautuivat kohti Tukholman seutua ja toinen puolestaan eteni kohti Etelä-Ruotsia. Hiukan ennen Ruotsin ilmatilaa koneet kuitenkin kääntyivät pois ja palasivat Venäjälle. Ruotsin ilmavoimat eivät saaneet ainuttakaan konetta ilmaan. Nato lähetti paikalle Liettuasta kaksi F-16 -hävittäjää.

Iltalehden mukaan ”Ruotsi yllätettiin housut kintuissa” ja Ruotsin sisäpoliittisessa keskustelussa ”nimettömät sotilaslähteet” kertoivat että on ”hyvin vakavaa” ettei Ruotsi saanut omia koneitaan ilmaan näyttääkseen että se oli havainnut koneet. Maallikko hiukan ihmettelee miksi tilanne oli ”hyvin vakava”? Onko toimiva hävittäjäpuolustus ainoa syy, joka pidättelee Venäjää pommittamasta Ruotsia maan tasalle? No, kai se sitten on vakavaa jos vakavalla naamalla niin sanotaan.

Todellisuudessahan Top Gun -fantasioita ei ole päästy toteuttamaan sitten kylmän sodan ja hävittäjä-ässän nimeen oikeuttavaa viittä ilmasotavoittoa ei ole enää ainoallakaan aktiivipalveluksessa olevalla pilotilla. Yhdysvaltain viimeiset ”ässät” ansaitsivat arvonimensä Vietnamin sodassa – yli 40 vuotta sitten.

Tämän sotaleikin jatkuvat kustannukset ovat kuitenkin valtavat – torjuntahävittäjät ovat asekauppiaan märkä uni: monimutkaisia ja kalliita järjestelmiä, joiden hankkiminen ja ylläpito on kallista. Suomen 1990-luvulla hankkimat Hornetit olivat puolustusvoimiemme historian suurin yksittäinen hankinta. Ja ne alkavat lähestyä käyttöikänsä päätä. Ensimmäiset Hornetit poistuvat käytöstä noin vuonna 2025 ja koko kalusto pitää uusia noin vuoteen 2030 mennessä. Päätökset mahdollisista uusista hävittäjistä tehdäänkin viimeistään seuraavalla hallituskaudella, ilmavoimien mielestä toki mitä pikemmin, sen parempi.

Kuva: USAF, Public domain

Vaihtoehtoina esillä on ollut mm. Yhdysvaltain viidennen sukupolven stealth-hävittäjä F-35, jonka kehityskustannukset ovat karanneet täysin käsistä, yksikkökustannuksen noustua hankintahintana (flyaway cost) noin 130 miljoonaan ja koko elinkaaren osalta 618 miljoonaan dollariin per kone.

Edullisemmatkin vaihtoehdot, kuten esim. Australian ilmavoimien juuri valitsema F-18 -hävittäjän päivitetty versio, ”Super Hornet”, maksaa noin 67 miljoonaa taalaa per kone. Suomen 64 koneen ilmavoimien päivittäminen ”edullisiksi” Super Horneteiksi maksaisi siis ainakin 3,3 miljardia euroa. Tämän päälle tulevat toki asejärjestelmien päivitykset ja ylläpito. Kokonaisuudessaan puhutaan siis ainakin noin 10-12 miljardin euron elinkaarikustannuksesta. Vuonna 2013 puolustusvoimien materiaalihankintoihin käytetään 592 miljoonaa euroa. Hävittäjähankintojen puristaminen nykyisen puolustusbudjetin raameihin onkin, kauniisti sanottuna, haasteellista.

Sotilaallisten uhkakuvien muuttuessa yhä kuvitteellisemmiksi, väestön ikääntyessä ja konehankintojen jatkuvasti kallistuessa onkin hyvä hetki käydä keskustelua siitä miten ja millaisiin uhkiin Suomi varautuu tulevaisuudessa. Nykyisen kokoisiin ilmavoimiin Suomella ei ole enää tulevaisuudessa varaa. Käytännössä vaihtoehtoina ovat joko hävittäjistä luopuminen tai liittoutuminen – ainakin ilmavoimien osalta. Pohjoismaiden yhteiset ilmavoimat olisivat maailmanlaajuisestikin vertailtuna korkeatasoiset ja riittävät torjumaan kaikki kuvitellutkin uhkakuvat.

Työn tulevaisuudesta

Nokian irtisanomiset kesällä olivat kylmää kyytiä erityisesti Salossa, jossa puhelinten kokoonpanokin yhä työllisti. Samoihin aikoihin Canon kertoi rakentavansa muutaman vuoden kuluttua tehtaistaan täysautomaattisia. Ihmisiä tarvitaan vain tuomaan raaka-aineita ja kuljettamaan valmiit kamerat kauppoihin. Ja ehkä ottamaan valokuvia.

Luddiitit kutomakoneen kimpussa

Teollistumisen historia kertoo että mikä tahansa toiminto, joka voidaan automatisoida, automatisoidaan ennemmin tai myöhemmin. On vain ajan kysymys milloin Nokian tai minkä tahansa muunkaan härpättimen kokoonpanolinjoilla ei tarvita enää ainuttakaan ihmistä.

Tästä seuraa se, että ns. Kiina-ilmiö, jossa työpaikat ovat paenneet halvan työvoiman maihin, muuttaa luonnettaan. Työvoiman hinta ei ole enää ratkaiseva tekijä tehtaiden sijainnille. Sensijaan energian hinta, logistiikka, markkinoiden sijoittuminen ja hyvä infrastruktuuri nousevat tärkeämmiksi kilpailutekijöiksi.

Sama kehitys koskee myös maataloutta. Jo pitkään koneet ja -automaatit ovat hoitaneet lypsämisen emännän sijaan. Kaukana tulevaisuudessa ei ole enää sekään että tomaatit ja mansikatkin poimii robotti – tehokkaammin, tasalaatuisemmin, edullisemmin ja 24 tuntia vuorokaudessa ilman taukoja. Kannattaako marokkolaisen pyrkiä Espanjan tomaattiviljelyksille vielä 2030-luvulla?

Tämän kehityksen vastustaminen olisi taistelua tuulimyllyjä vastaan. Ja kun katsoo videota korttipakkoja pakkaavan kiinalaisen työskentelystä, tulee vääjäämättä mieleen että eikö hänenkin lahjoilleen olisi ollut parempaa käyttöä. Saati elämälleen.

Yhteiskunnallisesti murros aiheuttaa valtaisia haasteita. Meistä kaikista ei vaan voi tulla kännyköitä suunnittelevia insinöörejä tai ”luovaa luokkaa”. Etenkin jos kännykätkin suunnittelee kone ihmistä paremmin. Työn luonne yhteiskuntaa ja elämää jäsentävänä perustekijänä tulee muuttumaan.

Ja kuten Paul Krugman kolumnissaan toteaa:

”This is an old concern in economics; it’s “capital-biased technological change”, which tends to shift the distribution of income away from workers to the owners of capital.”

Työn ja pääoman välinen ristiriita ei ole siis häviämässä pitkään aikaan. Oliko Marx sittenkin oikeassa?

instagrammatiikkaa

Päätin noin noin viisi vuotta sitten aloittaa valokuvausharrastuksen ja hankin kunnollisen järjestelmäkameran (D70s). Hiljakseen linssejä on tullut lisää ja runkokin on päivittynyt (D90). Nyt järkkärini on kuitenkin saanut vakavan kilpailijan – iPhonen.

Lähestyin pitkään kuvaamista ”dokumentaarisesta” kulmasta, en muutamaan vuoteen edes rajannut kuvia kun ajattelin että otos pitää rajata kuvaushetkellä… Samasta syystä en ole edes harkinnut salamakaluston ostamista. Kyllä, Cartier-Bresson on idoli. Sama ”ideologia” on ohjannut myös kuvien jälkikäsittelyä – olen korjannut lähinnä valkotasapainoa ja valotusta.

Vaikka kuvausharrastus on usein tyydyttävää ja vähintäänkin mukavaa ajan tappamista, järjestelmäkameralla kuvaaminen jättää kuitenkin usein riittämättömän fiiliksen; en hallitse välinettä, olosuhteita, linssejä, rajausta, eikä löydy näkemystä, riittävän tuoreita ideoita tai edes vanhoja. Muuttujia vaan on liikaa ja aikaa ja taitoa liian vähän.

Facebookin juuri miljardilla dollarilla (!) hankkima Instagram tai Hipstamatic eivät vastaavaa fiilistä aiheuta. Otankin mielestäni tällä hetkellä paljon ”parempia” kuvia iPhonellani kuin järkkärillä. Se on myös aina mukana kun kuvauksellinen hetki sattuu eteen – toisin kuin useamman kilon järkkärisettini. Heitinkö pari tonnia Kankkulan kaivoon?

Miksi instanäpsyt miellyttävät? Nehän ovat resoluutioltaan heikompia, polttoväliltään tylsempiä ja kohisevempia kuin ”laadukkaalla” järjestelmäkameralla ottamani kuvat. Kontrastit tappiin ja hassu filtteri päälle. Toimii.

Eivätkä ne ole ”realistisen” ”dokumentoivia” otoksia nähneetkään.

Tekniseltä kantilta minua viehättää niissä erityisesti neliön mallinen rajaus – perinteinen 4:3-valokuva tuntuu kovin tylsältä siihen verrattuna. (Ja itseasiassa HD-kuvan 16:9-suhdetta lähempänä oleva rajaus tuntuu myös hauskemmalta kuin perinteinen.) Ja mielenkiintoista on juuri se että rajaus pitää tehdä kuvatessa. Sitä ei voi korjailla jälkeenpäin.

Tärkein syy lienee kuitenkin se että instagram-kuvat littävät filtterinsä kautta minut ja kuvat osaksi Suurta Kuvallista Tarinaa, jonka osasia me kaikki populaarikulttuurin orjat olemme. Hyvä esimerkki on muutama näpsyni Meksikosta.

Kumpi seuraavista on enemmän ”meksikolainen” näkymä?


Minä ainakin vastaisin että keltaisempi. Steven Soderberghin Traffic-elokuvan Meksiko-kohtauksistakin tuttu väritys kertoo katsojalle jotain enemmän kuin pelkkä neutraali valokuva. Se kertoo kuumuudesta, pölystä ja autiomaan läheisyydestä. Vanhan filmin rakeisuus ja rahina ilmaisevat sitä pysähtyneisyyttä ja aikamatkailun tunnetta, joka Nayaritin maaseudulla minut valtasi. Neutraali olisi kuitenkin ”autenttisempi” ja lähempänä havaittua ”todellisuutta”.

Instagram välittää pelkän informaation lisäksi tunteita. Ylikorostetun räikeän värinen mainoskyltti tuntuu kertovan enemmän siitä todellisuudesta, jonka havaitsin, vaikka se on oikeastaan vähemmän todellinen ja vähemmän dokumentaarinen.

Ja kuitenkin, vaikka lopputulokset miellyttävät silmää, tuntuu pöljältä. Tuntuu siltä että oma panos ja osuus prosessista on pienentynyt. On vähemmän luova olo kun omakin ”luovuuteni” toteutuu vain valmiiksi määriteltyjen efektien kautta. Enkö osaa kertoa tarinoita ilman typerää ”70-lukulaista” filtteriä? Enkö osaa kuvitella riittävän hauskaa kuvakulmaa? Enkö vain osaa?

Äh, ehkä vaan pitää näpsiä lisää kuvia ja murehtia vähemmän. Harrastushan tän piti olla ja kivaa… Kertokaa, oi internet, mitä pitäisi tehdä?

Aja hiljaa, kansa nyt vaan

Olin muutama viikko sitten teknikkona Jazzliiton kiertueella. Musiikki ja seura oli laadukasta ja Suomi tuli taas tutuksi vähän pääkaupunkia laajemmaltakin. Kilometrejä kertyi jotain kolmisen tuhatta ja retkueen ainoana C-korttilaisena ajoin suurimman osan matkasta.

 

Jazzliiton Transitissa oli vakionopeudensäädin, joka teki pitkän matkan ajamisesta miellyttävää – kaasujalka ei kramppautunut ja kyyti oli tasaista. Risteyksien kohdalla muuttuvat nopeusrajoitukset (ja välittömästi niiden jälkeen sijoitetut linnunpöntöt) aiheuttivat kuitenkin usein sydämentykytyksiä – ehdinkö hidastaa ajoissa? Mikäs tässä kohtaa se nopeusrajoitus olikaan? 80? 100? Löytyykö eteisen lattialta sakkolappu parin viikon kuluttua?

Aloinkin toivoa härpäkettä, jolla vakionopeussäätimen ja navigaattorin saisi yhdistettyä. Olisi todella näppärää, jos vakionopeussäätimen valvoman ajonopeuden voisi määritellä muuttumaan automaagisesti rajoitusten mukaan. Tuskin tämä olisi GPS- ja karttatiedot yhdistämällä mahdotonta.

Erityisen kätevä automaattinen ”maksiminopeussäädin” olisi silloin kun maantie kulkee taajaman läpi – vauhtisokeus jättää nopeuden todella helposti liian kovaksi. Ja jo kymmenen kilometriä kovempi tuntinopeus lisää jalankulkijoiden kuoleman todennäköisyyttä onnettomuustilanteessa huomattavasti.

Jalankulkijan kuoleman todennäköisyys kolarissa nousee todella jyrkästi 30 km/h jälkeen.

Nopeusrajoitusten nykyistä parempi noudattaminen tekniikka-avusteisesti vähentäisi taatusti myös onnettomuusriskiä ja kuolonkolareita, joista merkittävä osa johtuu ylinopeudesta. Voisiko vaikkapa vakuutusmaksuista tai autoverosta saada alennusta, jos ajoneuvoon olisi kytkettynä jatkuvasti päällä oleva ja liikenneturvallisuutta parantava nopeudenrajoitin?

Itseasiassa minun on erittäin vaikea keksiä mitään hyvää syytä olla määräämättä nopeudenrajoittimia pakollisiksi kaikkiin henkilöautoihin. Ammatti-autoilijoiden ohjastamissa rekka- ja linja-autoissa nopeudenrajoittimet ovat olleet arkipäivää jo pitkään. Miksi me luotamme amatööreihin enemmän kuin autoilun ammattilaisiin?

Nopeusrajoituksia tulee joka tapauksessa lain mukaan noudattaa. Miksi lain rikkomisen pitää ylipäätään olla mahdollista, jos sen estäminen parantaisi selvästi liikenneturvallisuutta? Yksilönvapauteen on turha vedota – julkinen katutila, jossa ajovirheet ja ylinopeus johtavat helposti kuolemaan, ei ole paikka, jossa yksilönvapautta ilmaista. Sitä varten on erikseen autoradat ja rallia varten suljetut tieosuudet.

Ohitustilanteita tai muita äkillisiä kiihdytystarpeita varten järjestelmään voitaisiin varmastikin rakentaa ”puskuri”, joka mahdollistaisi esim. 15% ylityksen 15 sekunnin ajaksi. Jos ei siinä ajassa pääse rekasta ohi, niin ohitusta ei kannata tehdä. Ylipäätään ohitustarve maanteillä vähenisi kun kaikkien ajonopeudet olisivat tasaisemmin lähellä rajoitusnopeutta.

Suomessa rekisteröityihin ajoneuvoihin tulisi asentaa paikannukseen perustuvat nopeudenrajoittimet. Teknisesti muutos ei ole mahdoton. Henkisesti varmaankin – kuulen mielelläni järkiargumentteja ehdotustani vastaan. Itse en niitä kyennyt keksimään.

Laita mun lauluu lujemmalle!

(Kirjoitus on julkaistu Sibelius-Akatemian ylioppilaskunnan lehdessä SAYmaassa 1/2011)

Uudessa uljaassa musiikkitalossa on akatemialaisille tarjolla mullistava uutuus, joka on jäänyt suuren salin säihkeen varjoon: Black Box, ”musta laatikko”, muunneltavalla katsomolla varusteltu teatterikäyttöönkin soveltuva tila.

Se on Sibelius-Akatemian historian ensimmäinen äänentoiston tarpeet huomioiden suunniteltu sali.

Mukan kasvatti Lauri Schreck Puhuri-yhtyeensä kera keikalla.

Kyllä, Kamarimusiikkisalissa ja Feeniksillä on ”peeaat”, mutta ei, niitä kumpaakaan ei ole rakennettu vahvistettua musiikkia varten. R-talon kuppilaa ei ole oikeastaan suunniteltu mitään musiikkia varten – siitä pitävät huolen jo kylmälaitteet. Toki elektroakustisen musiikin ystävät kuulevat siinäkin surinassa yläsävelsarjoja, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan.

Kuitenkin Sibelius-Akatemian opiskelijoista noin puolet, eli muka-, kamu- ja jazz-osastot ovat jo vuosikymmeniä soittaneet musiikkia, joka kaipaa äänentoistoa. Ja ns. ”työelämässä” lähes kaikki esiintymiset ovat vahvistettuja.

Nykytilannetta voikin verrata siihen, että Sibiksen klassiset pianistit joutuisivat soittamaan konserttinsa tumpussa luokkahuoneessa Hellas-pianolla flyygelin ja konserttisalin sijaan. Piireissä puhuttaisiin kulttuuriskandaalista.

Mutta parannusta tilanteeseen on siis luvassa. Hyvä, oli jo aikakin! Saanko esitellä, 2010-luku – Sibelius-Akatemia, Sibelius-Akatemia – 2010-luku.

Yhtä kuitenkin jäi uupumaan: musiikkitalossa ei ole äänentoistolle suunniteltua harjoitussalia, eikä bändiluokkaa, johon olisi suunniteltu hankittavaksi kunnollinen monitori-järjestelmä.

Kun musiikkia soitetaan vahvistetusti instrumenttien oma akustinen ääni (jos sitä edes on) jää helposti salia varten tarkoitetun signaalin jalkoihin. Tarvitaan monitoreita, niitä lattian rajassa vaanivia mustia laatikoita, joiden päälle rokkikukot lajityypilleen ominaisen käytöksen mukaisesti nostelevat karvaisia kinttujaan.

Vahvistetusti soittaminen ja hyvän monitorisoundin luominen on usein vaikeaa: muusikon pitää ymmärtää mistä kaikista osatekijöistä kokonaisuus muodostuu ja tietenkin välittää informaatio vielä monitorimiksaajalle kielellä, jota molemmat ymmärtävät. Tämä kaikki mahdollisimman nopeasti yleisön jo kärkkyessä ovien takana.

Toisin sanoen, vahvistetusti soittaminen on osa nykyaikaista muusikkoutta ja taito, jota pitäisi opettaa. Tällä hetkellä koulutus kuitenkin valmentaa opiskelijoita lähinnä varoittavan esimerkin avulla.

Pitskun bändiluokissa harjoitellaan vahvistettua musiikkia ns. laulukamoilla. Laitteistoa voi kuvailla äänentoiston Hellas-pianoksi – lopputulos on tasaisen kehno. Moni opiskelija kohtaakin kunnollisen monitoroinnin ensimmäistä kertaa vasta keikalla. Suostuisivatko pianon A-kurssin suorittajat soittamaan ensimmäisen kerran Steinwaylla vasta tutkintopäivänään?

Äänentoistoa tulisi ajatella instrumenttina. Sitäkin pitää osata käsitellä ja sitäkin pitää harjoitella. Ja Suomen ainoan musiikkiyliopiston tulisi tarjota opiskelijoilleen parempi mahdollisuus tutustua sen saloihin jo opintojensa aikana.

Hannu Oskala
kirjoittaja on kansanmusiikkiosastolta valmistunut musiikkialan moniottelija