Guggenheim-keskustelu velloo kuumana – toisen ääripään mukaan asialla on juutalaisten kansainvälinen salaliitto, toisessa ääripäässä taas maalaillaan lennokkaita kuvia galaksien sfääreistä.

Minulla on vaikeuksia muodostaa järkähtämätöntä kyllä tai ei -mielipidettä. Hankeessa kun on selvästi sekä suuria kysymysmerkkejä että huikeita mahdollisuuksia.

Oma ajatteluni lähteekin liikkeelle museon sijaan Katajanokan rannan tontista, joka on tällä hetkellä lähinnä joutomaata – käyttämätön ja ruma terminaali sulkee rannan ja Kauppatorin ihmisvilinä loppuu kuin seinään. On selvää että Helsingin tulee tehdä tuolle tontille jotain.

Pari vuotta sitten jo yritettiin. Paikalle ehdotettiin yksityisellä rahalla rakennettavaa ”wow/design-hotellia”, joka olisi taatusti ollut valtakunnan paraatipaikalle soveltuva. Ensimmäisen kerroksen ravintolat olisivat houkutelleet ihmisiä myös Skattan suuntaan. Hanke kuitenkin torpattiin valtuustossa. Vastustajat perustelivat mielipidettään paitsi rakennuksen sopimattomuudella Katajanokalle, myös sillä että keskeiselle paikalle pitäisi rakentaa ”tila johon kaikilla on vapaa pääsy, ei vain maksavilla asiakkailla”.

Mikä tällainen tila sitten voisi olla jos yksityisrahoitteinen hotelli ravintoloineen ei käy päinsä?

Helsingin taidemuseo on ollut tyytymätön tilaratkaisuunsa jo useita vuosia: Tennispalatsi ei sovellu kaikille näyttelyille (, jo ilmassa leijuva rasva rajoittaa mahdollisuuksia), Kluuvin Galleriaan löytää vain harva, Meilahden toimipisteen kävijämäärät ovat satsauksiin nähden matalat ja rakennus vaatii lähivuosina täysremonttia – käytännössä halvalla rakennettu tasakattoinen talo pitäisi rakentaa kokonaan uudestaan. Lisäksi taidemuseon toimistotilat ovat vielä neljännessä pisteessä. Yhtälö ei ole toimiva ja tiloista ja niiden välillä liikkumisesta syntyy turhia kustannuksia.

Oikea kysymys pitäisikin olla että mikä julkinen rakennus sopisi Katajanokalle Kauppatorin viereen paremmin kuin näyttävä uusi taidemuseo?

Julkisiin rakennushankkeisiin tarvitaan tietenkin veronmaksajien, eli meidän kaikkien, yhteistä rahaa. Ja koko valtakunnan paraatipaikalle toivottavasti rakennetaan laadukasta ja korkeaprofiilista uutta arkkitehtuuria – ei mahdollisimman halvalla vain hintalappuun tuijottaen. Onko meillä tällaiseen varaa tällaiseen ”eliitin ökymuseoon”?

Tässä kohtaa törmätään julkisessa keskustelussa mielestäni koko hankkeen suurimpaan perspektiiviharhaan. Rakennuksen pääomakustannukset olisivat noin 8 miljoonaa euroa vuodessa, yhteensä noin 140 miljoonaa euroa 30 vuoden jänteellä. Onko tämä paljon vai vähän? Yksittäiselle kansalaiselle summa on tietysti aivan hirvittävä. Onko se kuitenkaan liikaa Helsingille, Suomen suurimmalle kaupungille?

Kaupunkimme budjetti on noin 4300 miljoonaa. Tämä 8 miljoonaa euroa olisi siis Helsingin talousarviosta noin 0,19%. Lisäksi Taidemuseon käyttökustannukset lisääntyisivät muutamalla miljoonalla. Kokonaisuutena Helsingin taidemuseon kulut nousisivat siis noin 12-14 miljoonaa euroa vuodessa. Tämä on noin 0,3% eli kolme promillea kaupungin talousarviosta.

Mittakaavaa voi hakea vaikka vertaamalla summaa suomalaisen keskipalkkaan, joka on 2940€. Tuosta summasta 0,3% on 8,9€. Guggenheim olisi siis suurinpiirtein Spotify Premiumin, kahden tuopin, pizzan tai seitsemän Lotto-rivin kokoinen sijoitus.

Kyllä meillä on siihen varaa. Ja samalla tavalla kuin joka lauantainen krapulapizza ei estä Thaimaan matkaa hiihtolomalla tai uuden leivänpaahtimen ostamista, ei Guggenheimkaan estä Helsingin satsauksia nuorisotoimeen, terveydenhuoltoon tai muuhun kulttuuriin. Itseasiassa Guggenheimia voisikin verrata vaikka uusien lenkkareiden ostamiseen: niiden avulla pystyy juoksemaan ja pysyy kunnossa – elämän laatu paranee ja elinikääkin tulee ehkä lisää!

Kaupunkia ei voi kehittää laput silmillä – Helsinki pystyy satsaamaan useaan asiaan yhtäaikaisesti. Itseasiassa olisin todella peloissani jos ei kykenisi.

Toki hankkeeseen liittyy myös useita kysymysmerkkejä: mitä tapahtuu kaupungin omalle taidekokoelmalle, miksei Kirjava Satama -ideakilpailun ehdotuksia vielä julkistettu, minkälaisia näyttelyt konkreettisesti olisivat ja mikä olisi suomalaisen designin asema uudessa museossa. Hyviä kysymyksiä, joihin toivon parempia vastauksia kuin mitä ylihintainen ”selvitys” kykeni antamaan.

Tämän arvan voittoennuste on kuitenkin rutkasti Lottoa parempi, jopa fifty-sixty, mutta jos ei veikkaa ei voi voittaa.

Minä haluan että Helsinki koettaa onneaan ja ottaa erittäin pienen (0,3%) riskin. Vaaditaan vain vähän rohkeutta.

Pahimmassakin tapauksessa, jos Guggenheim epäonnistuisi ruhtinaallisesti ja kaikki imago- ja turismihyödyt jäisivät saavuttamatta, Helsinki saisi paraatipaikalleen hienon julkisen rakennuksen, jossa esitellään upeaa modernia taidetta. Minä olisin ihan tyytyväinen sellaiseen katastrofiin.