Minä ja luonnonsuojelu

Kaupunkia rakennettaessa tulee usein eteen tilanteita, jossa vastakkain ovat perinteiset vihreät arvot ja toisaalta, niin, se rakentaminen. Ovatko nämä yhteensovitettavissa? Usein ovat, mutta eivät aina. Miten silloin pitäisi päättää? Etenkin näin vihreänä.

Yritän tässä blogissa hahmottaa omaa ajatteluani ja sen puutteita aiheen liepeiltä. Ovatko päätökseni johdonmukaisia? Teenkö valinnat jollain järkevällä prosessilla? Miten suhtaudun tutkittuun tietoon ja toisaalta pitääkö kaikki päätökset edes pystyä perustelemaan ”rationaalisesti”? Onhan täysin mahdollista että osa omasta ”rationalisuudestani” on todellisuudessa täysin mutua. Enemmän kuin mahdollista. Todennäköistä, suorastaan.

Rajusti yksinkertaistaen ajattelen luonnonsuojelun ja kaupunkisuunnittelun suhteen lokeroituvan seuraavasti:
1. Ilmastonmuutos
2. Luonnonsuojelu
3. Lähiluonto ja virkistys
4. Elinkeinopolitiikka

Ilmastonmuutos

Minulle ilmastonmuutoksen torjuminen oli keskeisin syy liittyä Vihreään puolueeseen. Yhäkin vain Vihreät suhtautuvat globaaliin katastrofiin sen vaatimalla vakavuudella. Muiden puolueiden osalta vaakakupissa painavat enemmän muut seikat.

Uskon vakaasti myös että ilmastonmuutoksen torjuminen ja toimenpiteisiin ryhtyminen on kannattavaa pidemmällä tähtäimellä myös elinkeinopoliittisesti. Ei 2050-luvulla myydä dieselmoottoreita vaan aurinkopaneeleja ja taajuusmuuttajia.

nelja_vuodenaikaaKaupunkisuunnittelussa ilmastonmuutoksen torjunta on läheisessä suhteessa urbanismiin. Tiivis kaupunki on mahdollista rakentaa tehokkaammaksi ja vähemmän luonnonvaroja käyttäväksi. Tiiviissä kaupungissa julkisen liikenteen kulkumuoto-osuus on korkeamp ja liikkumisen tarve vähäisempi. Tiiviissä kaupungissa voidaan tehdä suuremman mittakaavan (lue tehokkaampia) energiaratkaisuja. Tiiviissä kaupungissa syntyvät myös tulevaisuuden elinkeinot.

Tämän vuoksi pidän esim. Helsingin uutta yleiskaavaa erinomaisen vihreänä. Sen ansiosta mm. jopa 89% helsinkiläisistä voi vuonna 2050 asua raideliikenteen runkoverkoston äärellä.

Samalla tiivis kaupunki vähentää rakentamispainetta muualla. Ei kaavoiteta haulikolla pakettitaloja pitkin Uudenmaan peltoja, ja lisätä turhaa yksityisautoilua. Tämä säästää sekä luontoa, ilmastoa että rahaa. Täytyy aina muistaa että Helsinki ei tee päätöksiä tyhjiössä.

Luonnonsuojelu

Luonnonsuojelu sellaisenaan taas tarkoittaa minulle näyttöön perustuvaa suojelutarvetta. Mm. biotyypit, eläin- ja kasvilajit, esiintymät ja niitä yhdistävät viherkäytävät. Jos jollain tuottoisalla tontilla on Uudenmaan ainoa ”hyppykuppasontiaisen” pesimäalue niin sitten siinä on sellainen eikä siihen rakenneta. Piste. Jos tehtaan rakentaminen vaarantaa Natura-aluetta, sitä tehdasta ei rakenneta. Piste.

Luonnonsuojelullisia arvoja on mielestäni kuitenkin mahdollista priorisoida ja tutkia. Esim. Helsingin karttapalveluiden luontoarvoselvitykset ovat olleet hyvä työkalu. Ja luonnonsuojelullisten päätösten tulee perustua näyttöön suojelutarpeesta.

Vallisaaren käppyröitä

Vallisaaren käppyröitä

Osin myös luonnonsuojelu on mielestäni alisteista ilmastopolitiikalle. Yksittäistä lajia tai esiintymää voi olla turha suojella jos ennuste on se että koko elinympäristö tuhoutuu ilman voimakkaita ilmastotoimia. Tällaista harkintaa on voitava käyttää jos esimerkiksi lajia esiintyy merkittävästi muualla Suomessa Helsingin lisäksi. Esim. edellä mainitsemani julkisen liikenteen runkoverkosto ajaa tavoitteena ohi joistain suojelullisista kohteista. Helsingin ilmastokestävyys voi olla priorisointiperuste.

Suomessa olisi hyvä ottaa laajemmin käyttöön myös kompensaatiot – jos luontoarvoa heikennetään jossain, sitä voisi olla mahdollista parantaa toisaalla.

Lähiluonto ja virkistys

Suurin osa näkyvistä luontokiistoista Helsingin kuntapolitiikassa ei kuitenkaan liity suoraan ilmastopolitiikkaan tai luonnonsuojeluun vaan lähiluontoon.

Helsinki on vihreä kaupunki. Tämä ei ole New York, josta pitää matkustaa pitkät pätkät päästäkseen aitoon metsään. Helsingin ominaispiirre on se että joka puolella kaupunkia on aitoa luontoa. Ei vain puistoa ja puita, vaan kunnollista ”metsän tuntua”.

Tästä periaatteesta tulee pitää kiinni.

pihlajamäkiMutta toisin kuin luonnonsuojelullisia kohteita päätettäessä, lähiluonnon kohdalla vastaavia ”tiukkoja” kriteereitä ei ole. Kyse on valinnasta, arvovalinnasta. Lähiluonnon suojelemisen perustaksi riittää ja pitää riittää vaikka se että jokin paikka on ”nätti”. Tai se että alueen asukkailla on muuten vain kiinteä suhde siihen. Vaikka joku tontti voi kaavoittajan silmiin näyttää turhalta pusikolta, voi se olla arvokkaiden muistojen metsä asukkaille.

Miten sitten lähiluontoa voi päättäjä arvottaa? Onko niin että ainuttakaan puuta ei saa kaataa mistään? Vai onko kaikki valitus vain nimbyilyä?

Itse ainakin pyrin katsomaan alueen kokonaistilannetta? Pätevätkö puolustajien perustelut? Entä kaavoittajan? Mikä on muutoksen mittakaava? Syntyykö rakentamisesta liian pitkä etäisyys lähiluontoon? Mikä vaikutus muutoksella on virkistyskäyttöön? Onko alueella myös luonnonsuojelullisia arvoja? Voiko muutos johtaa lisämuutoksiin (slippery slope)? Edistyykö jokin muu vihreä arvo? Tuoreessa muistissa on esim. tapaus jossa pyöräily ja lähimetsä olivat napit vastakkain.

Elinkeinopolitiikka

Tämä otsikko voi tuntua oudolta luonnonsuojelupohdinnan keskellä. Se on kuitenkin keskeistä jos haluamme onnistua ilmastonmuutoksen torjunnassa ja luonnonsuojelussa.

En usko luonnonsuojelun tai ilmastonmuutoksen torjumisen onnistuvan yhteiskunnassa, jossa ei ole työtä ja hyvinvointia. Ei ainakaan demokraattisesti. Me ihmiset olemme valmiimpia jakamaan omastamme jos perusturvallisuutemme on kunnossa. Siksi eriarvoisuuden kasvu on mielestäni suurin yksittäinen uhka ympäristönsuojelulle ja vihreille arvoille. Itse johdan tästä ajatuksesta suoraan myös Vihreän sosiaali- ja koulutuspolitiikan perustan.

Tämän vuoksi toisinaan on otettava huomioon myös taloudellisia seikkoja päätöksiä punnittaessa. Helsingin on oltava houkutteleva kaupunki, jos haluamme ylipäätään saada ympäristöä suojelevia päätöksiä läpi.

kesa_stadiSumma summarum

Luonnonsuojelu, etenkään lähiluonnon, ei ole mustavalkoinen kysymys jos haluamme rakentaa lisää kaupunkia. Jännitteitä löytyy niin ilmastotavoitteiden ja lähiluonnon suojelemisen väliltä kuin elinkeinopolitiikan ja luonnonsuojelun. Eikä tässä edes olleet kaikki osatekijät. On helppo keksiä koko liuta muuttujia, jotka on otettava huomioon päätöksiä tehtäessä.

Päätökset on tehtävä kohde kerrallaan. En kykene keksimään yleissääntöä joka pätisi aina ja kaikkialla. Kaupunki johon ei rakenneta mitään kun ei ole pidemmällä tähtäimellä hyväksi lähiluonnollekaan. Toisaalta Helsingin täytyy säilyttää sielunsa.

Ajatteluni on myös muuttunut viime vuosina ja toivon että se elää tulevaisuudessakin. Jo se että valtuustossa istun Leo Straniuksen vieressä on saanut aikaan monia hyviä keskusteluja, joissa minun on ollut pakko kyseenalaistaa omat näkemykseni. Jatketaan keskustelua.

vihreä ”kompromissi” Santahaminasta?

santahamina

Santahaminan tulevaisuus jakaa vihreitä kahteen leiriin. Tuore kansanedustaja Timo Juurikkala lyttää Osmo Soininvaaran ehdotuksen Santahaminan asuinkäytöstä selvin sanoin:

Vihreältä emeritus-kansanedustaja Osmo Soininvaaralta oli printattu pahanlaatuinen sammakko tämän päivän Hesarissa, kun hän Santahaminan rakentamisesta puhuttaessa vähättelee luontoarvoja ihan legendaariseen Sauli Niinistö -tyyliin: ”Luontoarvot ovat kauniita ja söpöjä, mutta tuolla argumentilla rakentaminen voitaisiin estää koko pääkaupunkiseudulla. Heinäsirkkoja löytyy joka neliöltä”.

Huhhuh, Santahamina on armeijan toiminnan ansiosta (!) saanut säästyä kulutukselta, ja alueen luontoarvot ovat poikkeuksellisen suuret, jopa valtakunnallisessa mitassa. Siellä on esimerkiksi parisen sataa uhanalaista kasvi- ja eläinlajia, luonnontilaisia rantaniittyjä ja vanhoja metsiä. Santahaminan uhanalaista luontoa suojelevat sekä luonnonsuojelulaki että EU-lainsäädäntö, joiden yli ei ihan noin vain edes voitaisi kävellä, mikäli lakeja noudatetaan…

Soininvaaran pääargumenttia ei kuitenkaan voi mielestäni ohittaa:

Jos 20 000 asuntoa jätetään Santahaminaan rakentamatta, ne eivät toteudu toiseksi parhaalle alueelle, koska se rakennetaan joka tapauksessa. Nettomääräisesti tuo rakentaminen sirottuu kehyskuntiin kahden auton kulttuuriin. Jos se tuottaa viisituhatta noin 40 kilometrin automatkaa päivässä ja 250 päivänä vuodessa, sotilaiden mukavuudenhalu maksaa meille 50 miljoonaa ajoneuvokilometriä vuodessa.

Omassa vaakakupissani pääkaupunkiseudun rakenteellinen eheys ja autoiluun perustuvan yhteiskuntarakenteen ehkäiseminen painaa ”heinäsirkkoja” enemmän. On turhaa suojella yksittäisiä laikkuja jos ilmastonmuutos tuhoaa koko ilmastovyöhykkeen luonnon. Ja jo helikopteri- ja satelliittikuvista näkee, että koko Santahamina ei suinkaan ole sotilaiden jäljeltä luonnontilaista ja koskematonta.

santahamina3

Eikö Santahaminaa voitaisi rakentaa jo nyt käytössä oleville alueille erittäin tiiviisti? Metsäalueet etenkin etelä-kärjessä voitaisiin varmaankin jättää rakentamatta? Jo olemassaoleva historiallisestikin merkittävä rakennuskanta antaisi omaleimaisen pohjan uuden urbaanin alueen suunnittelulle. (Huomatkaa mahdollinen Natura-kohde, luonnonvarainen peltilehmä-esiintymä kuvan vasemassa ylälaidassa.)

santahamina2

Helikopterikuvia tutkimalla löytää myös muita ”luontokohteita” kuten esim. armeijan henkilöstön huviveneiden talvitelakan.

Helsingin lähisaaristossa on useita suojelemisen arvoisia paikkoja. Vaikkapa Louesaari ja Vallisaari. Lisäksi Santahaminan rakentaminen vähentäisi paineita Sipoonkorven ympäristöstä, johon todellakin kuuluisi perustaa kansallispuisto.

Voisiko Santahaminan kehittämiseen lisätä vihreille läheisiä arvoja?

Voitaisiinko Santahaminaa suunnitella lähtökohtaisesti autottomana? Raitiotieyhteydellä itäkeskukseen ja keskustaan varustettuna Santahamina voisi olla upea vihreiden urbaanien arvojen koealue Suomessa. Miten voidaan yhdistää autottomuus, luontoarvot ja kestävä kehitys? Voitaisiinko saaresta tehdä ”Suomen Freiburg”? Kysyntää täysin autottomalle asumismuodollekin tuntuu riittävän – Suomenlinnaan ei pääse asumaan kuin jonottomalla.