Vähitellen alkaa vuoden 2007 kalenteri tyhjentyä menoista (ja tuloista). Tänään on vielä Helsingin vihreiden piiriyhdistyksen hallituksen vaihtokokous. Suurin osa porukasta säilyy – puheenjohtaja tosin vaihtuu, Ville Ylikahri siirtyy puikkoihin. Hyvä! Outikin oli mainio puhis, mutta kansanedustajan työtaakka verotti mahdollisuutta panostaa piiriyhdistykseen. Kunnallisvaalit lähestyvät…

Omatkin työt alkavat olla tämän vuoden osalta päätöksessä. Vielä muutama näytös Kumman kalan paloja Kokolla ja sitten ei olekaan ”mitään” ennen tammikuuta, jolloin ei myöskään ole ”mitään muuta” kuin Folklandia ja joku irtokeikka kuun lopussa.

Tuo ”mitään” on äärimmäisen venyvä käsite. Oletin olevani myös taannoisen ensi-illan jälkeen vapaaherra, loikoilevani kahviloissa ja ajattelevani yleviä. Sen sijaan löysin itseni vielä pahemmin tuhannen raudan tulesta.

Ongelmani on työn ja vapaa-ajan rajan hämärtyminen; ilmeisesti tyypillinen vaiva meille, jotka olemme luoneet ”harrastuksesta” työn. Aikani jakautuu karkeasti luokitellen muutamiin eri ryhmiin:

1. Taiteellinen työ (työ)
– omaa kunnianhimoista toimintaa, jossa rahallinen palkkio ei ole kaiken mitta.
– esim. Kumman kalan palojen n. 2kk työstä sain n. 1,5 viikon palkan ja viime maanantain duo-keikasta sain pihvin kermaperunoilla
– tyydyttävää, aikaa ja keskittymistä vaativaa

2. Taiteeseen liittyvä työ (työtyö)
– esim. teatteriesitykset, joissa olen vain rahan perässä, firmakeikat

3. Äänityöt (työtyötyö)
– miksaus yms. keikat, joissa oma panos on lähinnä muiden taiteellisen työn tukitoimintaa

4. PR / myynti
– omien bändien keikkojen myyminen festivaaleille, konserttijärjestäjille, baareihin
– henkisesti raskasta, pääosin palkatonta

5. Kulttuuriyhdistystoiminta
– Perinnearkun pyörittäminen, klubien järjestäminen, ”alan yleisten toimiedellytysten parantaminen”
– tyydyttävää, raskasta, palkatonta

Mikä tässä yhtälössä sitten on vaikeaa? No se, että lähes kaikkia näistä voi tehdä koska tahansa ja niitä kaikkia voisi aina tehdä enemmän ja paremmin. Alkaa olla takki tyhjänä. Vapaapäivää, jolloin en edes ajattelisi töitä, saati etten lukisi sähköposteja tai vastaisi puhelimeen en muista. Lokakuun lopun pikalomalla Espanjassakin vastailin koko ajan tekstiviesteihin, maileihin ja säädin tulevia tapahtumia.

Lisäksi palkallisen ja palkattoman työn välinen suhde on erittäin häilyvä. Teen pahimmillaan samana päivänä samaa työtä sekä rahasta että ilmaiseksi. Korvaus työtunneista vaihtelee niin paljon, että sitä ei tee edes mieli ajatella.

Haluaisin nollauksen, puhtaan pöydän. Tuntuu usein siltä, että paikkaan pahiten vuotavia kohtia (deadlinet) vaikka järkevintä olisi peruskorjata koko laiva. Tammikuulle LUSESilta saamani työskentelytuki ehkä mahdollistaakin tämän. En ole ottanut keikkoja, vaan yritän tehdä biisejä omaan tahtiini kotona. Tämä siis taas sitä ”ei mitään kalenterissa” -toimintaa eli täyspainoista työtä jo sinällään, heh.

Toivottavasti apuraha ei entisestään hämärrä työntekoa – olenko töissä koko ajan kun olen kotona? Ehkä olisi viisasta siirtää työpiste treenikämpälle ihan vain saadakseni henkisen eron kotona puoliskon kanssa vietettävään laatuaikaan.

Toisinaan olen erittäin kateellinen ystävilleni, jotka ovat normaalissa päivätyössä – kukaan ei edes oleta, että ajattelisit työasioita tai hoitaisit niitä omalla ajallasi.