On taas viime viikkoina tullut harrastettua hiukan enemmän äänentoistotöitä.

Miksasin mm. viime viikon keskiviikkona Sibelius-Akatemian kamarimusiikki-salissa Outi Tarkiaisen sävellyskonsertin. Muusikot loistavia, biisit hyviä, laitteet laadukkaita, roudaus kohtuullinen ja palkka hyvä. Silti olin pettynyt omaan panokseeni. Mikä vialla siis?

Koko äänen vahvistamisen tarve ja mielekkyys.

Miksi äänentoistoa käytetään? Mihin se sopii ja mihin se ei sovi?

PA (public address) -järjestelmät ovat kehittyneet huikeasti viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Enää miksaaminen ei ole pelkkää äänen kantavuuden lisäämistä ja kiertojen väistelyä vaan oma osansa kokonaistaideteosta, jonka muusikot ja äänisuunnittelija/miksaaja yhdessä luovat. Hämmentävä kulttuurillinen kehitys on kuitenkin johtanut tilanteeseen, jossa vahvistusta käytetään myös tilanteissa, joissa sitä ei tarvittaisi lainkaan.

Sibiksen kamarimusiikkisali on hyvä esimerkki; Pohjoisen Rautatiekadun toimipisteen toisessa kerroksessa sijaitseva pieni (n. 150 henkeä vetävä) sali, joka on akustisesti loistelias. Siellä on todella ilo soittaa – seinät heijastelevat kauniisti ja monipuolisesti ja varsinaisia häiritseviä sävyjä ei ole. Ääni myös leviää akustisesti kohtuullisen tasapainoisesti kaikille istumapaikoille. Yleisö – usein suurelta osin joko Akatemian opiskelijoita tai opettajia – istuu ja kuuntelee hiiren hiljaa musiikkiin keskittyen.

Klassisen musiikin konserteissa, jonka perinteisiin äänen vahvistaminen ei kuulu en ole nähnyt kamarimusiikkisalissa kertaakaan käytettävän vahvistusta. Soittajat säätelevät itse balanssiaan.

Kansanmusiikki- ja jazz-konserteissa samassa paikassa äänentoisto taas on vakio. Miksi?

Syitä lienee useita:
– Jazz- ja kansanmuusikot keikkailevat tavallisesti paikoissa, joissa musiikki vahvistetaan. Ammattimuusikolle äänentoistosta tulee vähitellen normi, ei poikkeus. Sen tarvetta ei edes kyseenalaisteta.
– soittimien väliset voimakkuuserot ovat jatsissa ja (uudessa) kansanmusiikissa suurempia; laulajan ja rumpalin tai haitarin ja kantelistin on vaikeampaa soittaa balanssissa akustisesti
– soittimen sointi-ihanne ei ole enää ”akustinen” vaan levyjen kautta opittu, ”lähimikitetty” sointikuva. Esim. kielisoittimet (mandoliini, kitara, cittern) eivät ”helise” akustisesti yhtä ilmavasti kuin mikitettynä ja kevyesti kompressoituna. Sama koskee myös laulua – akustisesti on mahdotonta luoda pienillä hengityksillä ja eleillä yhtä voimakkaita elämyksiä.

No mikä tässä kuviossa sitten riipii? Etenkään allekirjoittanutta? Helppoa rahaa ja siistiä sisätyötä!

Äänentoisto, hyväkin sellainen, muuttaa esityksen luonnetta. Se vaikuttaa soittajien väliseen peruskommunikaatioon. Ja se taas on laadukkaan musisoinnin ydin. Ei se onko saundi tai soittotekniikka täydellinen, vaan keskustelu. Sitä ainakin minä itse kuuntelen ja siihen myös soittaessani pyrin.

Äänentoiston olisi tuotava esitykseen jotain lisäarvoa. Jotain, mitä ei voida ilman sitä saavuttaa. Muutoin se vain vähentää taiteellista kokonaisarvoa luoden vieraannuttavan elementin kuulijan ja taiteilijan välille.

Esimerkkikeikassani moni perusasia ei toiminut toivottavalla tavalla. Sibelius-Akatemian organisaatio oli varannut salin kahdeksi tunniksi ennen keikkaa ”Studia Generalia”-keskustelutilaisuutta varten. Tämän vuoksi roudausaikani oli puolisen tuntia (tunnin vähemmän kuin juoksematta yksi työntekijä ehtii) ja sound check aika jäi noin viiteentoista minuuttiin, johon koko yhtye ei edes ehtinyt paikalle. Lisäksi bändi ei toiminut tilassa akustisesti kovinkaan mielekkäästi; en mikittänyt rumpuja lainkaan ja silti ne tulivat ”yli” koko muusta bändistä vaikka vahvistin laulajaa kierto- ja yleisön kipurajalle. Jos rumpali olisi suostunut soittamaan hiljempaa (etenkin peltejään) olisi konsertti ollut kokonaisuutena huomattavan paljon parempi. Ainoa yksittäinen elementti yhtyeessä, joka vahvistusta mielestäni aidosti tarvitsi oli laulu.

(Tärkeää olisi huomata myös, että Tarkiaisen yhtye ei soveltunut esiintymispaikkaansa. Moderni jazz-yhtye tarvitsee erilaisen salin kuin kamari-musiikki. Suomen ainoalla musiikkikorkeakoululla, Sibelius-Akatemialla, ei ole lainkaan vahvistetun musiikin esittämiseen tarkoitettua tilaa, vaikka sen opiskelijoista ja opettajista suuri osa (musiikkikasvatus, jazz, kansanmusiikki, noin 800 opiskelijaa) tuottaa musiikkia, joka sellaista tilaa tarvitsisi. Sibelius-Akatemia tarvitsee tulevasta musiikkitalosta kipeimmin juuri mustaa teatteritilaa ja ”jazz-klubia”, joissa äänentoiston vaatima musiikki pääsisi oikeuksiinsa.)

Peräänkuulutan rohkeutta esiintyä hyvissä tiloissa akustisesti, ilman äänentoistoa tai minimalistisin ratkaisuin. Kansanmusiikkia ei tarvitsisi mm. kamarimusiikkisalissa mielestäni vahvistaa lainkaan ja jazziakin erittäin harvoin. Valitettavan usein mikitys luo esitystä rajoittavan, yleisön ja esiintyjän väliin tunkevan tason – jo mikkiständien ruma viidakko pitäisi olla riittävä syy jättää mikit varastoon!

Lukioikäisenä kansanmusiikki-diggarina sain hienon elämyksen Väsen-yhtyeen keikalla Kaustisella. Kallio-Paviljongilla konserttien äänentoisto (vuonna 1996 tai 1995) ei ollut laadultaan kovinkaan kummoinen; hyvää ”nuorisoseura-tasoa”… Esityksen alku viivästyi n. 40 minuuttia heinäkuisen ukkosen iskettyä laitteita toimintakelvottomiksi, mutta bändi yritti kuitenkin urhoollisesti aloittaa keikkaa vahvistetusti. Valitettavsati äänentoisto pätki jo ensimmäisen biisin aikana ja huonon startin jälkeen ’ruotsalaisen kansanmusiikin ”fab four”’ pyysi katsojia tulemaan lähemmäksi lavaa penkeiltä kuuntelemaan ja soitti keikan akustisesti. Kokemus oli aivan uskomaton; koko yleisö hengitti polskien ja sottiisien mukana. En muista vastaavaa tuon keikan jälkeen. Ammatinvalinta oli selkeytynyt kertaheitolla.

Jo se, että vahvistus mahdollistaa kuuiljan ja esiintyjän välimatkan kasvattamisen laskee keikan intensiteettiä. Onhan tyystin erilaista soittaa sadalle kuulijalle, jotka ovat piirissä kymmenen metrin säteellä kuin sadalle hengelle, jotka ovat sijoittuneet sinne tänne isoon nuorisoseuran saliin. Suomalainenhan ei eturiviin vapaaehtoisesti istu!

Saman ilmiön huomasin myös tammikuisella Folklandia-risteilyllä. Kouon Frouva soitti virallisten keikkojensa lisäksi myös kertaalleen laivan rappukäytävässä ilman äänentoistoa ja mielestäni tuo vahvistamaton keikka oli koko festivaalin mieleenpainuvin hetki. Eikä mikkien puute estänyt tanssia tai hyvää meininkiä! Jos halusi juopotella äänekkäästi ja huutaa, oli laivalla lukuisia paikkoja myös sitä varten!

Ehkä vahvistamattomuus voisi jopa parantaa elävän musiikin arvostusta – olen usein baarikeikkoja miksatessani huomannut, että volyymin nostaminen yleisön mekkaloidessa ei ole paras keino saada kaljoittelijoita hiljenemään. Päin vastoin, vahvistaminen tuntuu antavan luvan huutaa ja mölytä kuin vieressä ei olisi ketään musisoimassa! Juttutuvan Rytmihäiriö-klubit ovat tästä erinomainen esimerkki…

Äänentoistossa on kyse siis paljon muustakin kuin pelkästä kuuluvuuden lisäämisestä. Mikrofoni on kulttuurinen symboli, valtikka, jonka haltijalla on oikeus puhua tai laulaa. Akustinen karaoke ei varmastikaan olisi yhtä suosittua. Lisäksi ajan henki tuntuu uskottelevan kaikkialle teknologian muuttavan kullaksi mitä tahansa se koskeekin. Midas indeed…

En tietenkään vastusta kaikkea äänentoistoa tai vahvistamista. Rockia ei ilman vahvistusta voi esittää ja pelkkä äänenvoimakkuuskin voi olla musiikillinen aspekti; kokeilkaapa kuunnella vaikka Sunn O)))a 80db kotivolyymilla tai sitten 110 db:n selkärankaan ja perustuksiin asti menevällä jyrinällä. Kokemus on taatusti erilainen.

Vakiintuneet normit kannattaa kuitenkin aika-ajoin kyseenalaistaa ja äänentoiston tarvetta harkita tilannekohtaisesti.