Järjestin noin kuukausi takaperin musiikilliset iltamat ravintola Bellyyn Helsingin keskustassa. Soittamassa oli upea haitaristitar Johanna Juhola Roope Aarnion kanssa ja sekä maanmainio Orkestar Bordurkamme.
Ilta oli kesäkeskiviikoksi menestys – 117 lipun maksanutta kuulijaa. Ainakin Orkestarin osalta siinä olikin sitten tämän vuoden ”klubikeikkakiintiö” täynnä. Miksi? Muusikot, kuten muutkin ammattilaiset, haluavat rahaa tehdystä työstä ja ”lippuriski”-keikkailu ravintoloissa ei ole kannattavaa toimintaa bändeille, niin mukavaa kuin se onkin.
Selitän. Otetaan yksinkertaisuuden vuoksi myytyjen lippujen määräksi 100, joka on muuten suurinpiirtein esim. Semifinalin maksimi.
Meidän lipunhintamme oli 7€, joka sisälsi 2€ narikan. Ovimiehen liksan jälkeen rahaa jäljellä siis 500€.
Tuosta 500€:sta eurosta otetaan 8% arvonlisävero päältä pois. Arvonlisäveron määrä on 37,04€, joten verottajan (ensimmäisen puraisun) jälkeen jäljellä on 462,96€.
Jihuu! Melkein 80€ jää nassuun, niinkö? Ei suinkaan. Tuo 462,96€ jaetaan ravintolan ja yhtyeen kesken. Usein jakosuhde on 30:70, eli 30% ravintolalle ja loput orkesterille. Esimerkkiyhtyeellemme jää siis jaettava sadan myydyn lipun jälkeen 324,07€.
Jihuu! Melkein 50€ per soittaja siis? Ei suinkaan. Tuo summa tulee laskuttaa ravintolalta. Sitä ei saa ”puhtaana käteen” tai ”ruskeassa kirjekuoressa”. Itse käytän laskuttamiseen laskutus- ja palkanlaskentatoimistoa. Hasan veljesten Suomen palkkiopalvelut on erikoistunut muusikoiden keikkaliksojen laskuttamiseen. (Voin suositella, hyvä ja nopea palvelu. Vakiasiakkaille liksat kolahtavat joskus jopa heti tilille.)
Heidän taksansa oli aiemmin 4%, eli tässä tapauksessa 19,45€. Onneksi hekin huomasivat prosenttilaskutuksen kaupallisesti kannattamattomaksi ja muuttivat hinnoitteluaan. Tätä nykyä palkanmaksu maksaa 9€+6€ per keikka. Eli kun meitä tässä kuvitteellisessa esimerkkitapauksessamme oli keikalla 7 henkeä, tulee summaksi (9€ + 6€) * 7 = 105€
Jaettavaa seitsemälle muusikolle jää 219,07€, joka (tasan jaettuna tarkoittaa) 31,30€ laskutusosuutta per soittaja. Tämä siis ei ole vielä palkkaa eikä käteen jäävää tuloa, vaan tämän jälkeen rahasta otetaan ns. palkan sivukulut eli eläkkeet ym. maksut, n. 22%. Palkkaa jokainen muusikko saa n. 24,41€
Ja silloin astuu verottaja toisen kerran kuvioihin mukaan. Omalla kohdallani, pienipalkkainen kun olen, prosentti ei ole kuin 15, joten pankkitilille napsahtaisi noin 20,75€. Tuntipalkaksi työlle voi laskea (ilman harjoitustunteja tietysti, vain amatöörit reenaa) laskea sellaiset 2,6€. Eläköön työnteko! Ei taideta ihan vähimmäispalkoille päästä. (Ravintolamuusikoille vähintään 108€, laskutussummana n. 170€ per muusikko.)
Ja tämä kuvio siis tapahtui sellaisessa kuvitteellisessa tilanteessa, jossa keikkapaikalle ja keikkapaikalta ei tarvitse roudata mitään taksilla tai henkilöautolla. Eiku kaikki HKL:n kuukausikortilla tai fillarilla rumpuja ja bassokamoja roudaamaan! Ja soittimien pääomakustannukset on tietty jo kuoletettu joillain muilla hommilla kuin soittamalla?
Naurettavaahan tuo on. ”Sopiva” keikkaliksa tuollaisesta konsertista meidän tasoisillemme muusikoille liikkuu 250€:n nurkilla. Solistina uraa tekevän Johannan ”oikeiden keikkojen” liksat ovat moninkertaisia.
Suhtautumistapoja on useita. Eräs ystäväni sanoi ajattelevansa klubikeikkailua Helsingissä ”harrastustoimintana”, josta ei rahaa edes kuvittele saavansa. Toinen näkökulma on ajatella keikkoja bändin promootiona, jonka pääasiallisena tarkoituksena on a) vauhdittaa firmakeikkojen myyntiä, b) levymyyntiä, c) oheistuotemyyntiä ja d) lisätä tulevien keikkojen yleisömääriä ja toivoa leipovansa rahaa sitten myöhemmin ns. rahakeikoilla. Näin itse yritän ajattella asiaa. Oheistuotteita (levyjä+t-paitoja) myimme myös jonkin verran. Ehkä parin kympin edestä per soittaja.
Kolmas tapa on olla soittamatta klubikeikkoja. Se on tylsin kanta. Klubeilla ja keikoilla musiikki kuitenkin elää. Ns. ammattilaisten esittämä musiikki ei saisi jäädä vain apurahojen ja firmakeikkojen varaan.
Muailimaa kiertäessä olen pannut merkille, miten halpoja pääsyliput Suomessa ja erityisesti Helsingissä ovat. Tuon esimerkkikeikkammekin lipun hintaa muutama kommentoi ”kalliiksi”. Prkl. Naurettavan halpahan se on, selvästi alle kaksi tuoppia. Jos nuo 100 henkeä olisivat maksaneet 15€ (eli kolmen tuopin hinnan) kokemuksestaan olisi koko palkkamatematiikka jo järkevällä pohjalla.
Kyyninen sivustakatsoja huomauttanee, että yleisön määrä kolminkertaistamalla tapahtuisi sama kasvu. Hän ei ota huomioon tosiasioita. Helsingissä ei ensinnäkään ole kovin montaa keikkapaikkaa, johon sopisi 300 henkeä. Ei ainakaan yhtään vähänkään marginaalisemman musiikin ohjelmistoonsa hyväksyvää. Ja lipunhinta olisi silti aivan liian alhainen. Ja liksa naurettava. Kyllä 300:lle hengelle soittelusta sitten taas jo pitäisi saada enemmän kuin absoluuttinen minimiliksa, jookoskookos?
Trio tahi duo olisi myös helpommin kannattava, mutta toisaalta esim. bilemusiikin soittaminen ei aivan pienellä pumpulla (ainakaan helposti) onnistu.
Sisareni Englannissa tekemän tutkimuksen mukaan pääsylippujen hinnat eivät ole kovinkaan merkittävä tekijä kun ihmiset päättävät konserttiin menemisestä. (.ppt) Osittaisena todisteena voi pitää myös hetkessä loppuun myytävien stadion-konserttien hintoja. Jos kuluttajat ovat valmiita maksamaan 80€ piippuhyllypaikasta Areenalla, niin miksi he eivät olisi valmiita maksamaan 10€ korkeatasoisesta klubikeikasta?
Miksi lipunhinnat sitten ovat Suomessa niin matalia? Syitä tähänkin lienee useita.
Helsingissä hintoja laskee erityisesti ylikuumentunut tarjonta; kaupungissamme on aivan järjetön määrä keikkoja, keikkapaikkoja ja bändejä. Hyvä niin! 70-luvun kuollutta Stadia ei kukaan kaipaa. Tästä kuitenkin seuraa se, että ravintolat voivat pitää diilit bändeille kehnoina ja myydä itse voitolla kaljaa, sillä voittoa Belly illastamme teki aivan varmasti.
Toinen syy on subventio; klassisen musiikin konsertit ja eri tavoin subventoidut kulttuuritalojen keikatkin maksavat vain muutamia kymppejä vaikka esiintyjinä olisi maailmantähtiä. Lipunhintojen kohdalla älyttömin esimerkki subventiosta on Juttutuvassa Freelance muusikot ry.:n järjestämät legendaariset Rytmihäiriö-klubit. Noilta keikoilta kaikki muusikot saavat käyvähkön keikkaliksan, mutta pääsylippuja ei ole lainkaan! Miksi maksaa mitään laadukkaasta suomalaisesta rytmimusiikista kun sitä saa Paasitornista ilmaiseksi? Parempi nimi ko. illoille olisikin Markkinahäiriö. Samaa ilmiötä, mutta riemastuttavan viistosti edustaa myös Art Goes Kapakka, joka riittävän epäsäännöllisenä ei onneksi totuta ketään juuri mihinkään.
Mitäs sitten asialle voitaisiin tehdä? Lakkoa tuskin kannattaa muusikoiden kokeilla…
Muutamia ehdotuksia:
– poistettaisiin arvonlisävero pääsylipuista. Pääsylippujen hinnat eivät muutu markkinoiden mukaan ylös alas viikoittain kuten esim. ruoan hinta, joten alennus siirtyisi suoraan muusikoiden liksoihin ja ravintoloiden katteisiin.
– nostetaan ”kevyen musiikin” keikkatoiminnan tukimäärärahoja. Turha varmaan edes toistaa sitä tosiasiaa, että klassinen musiikki saa valtion ja kuntien kulttuurirahoista suhteettoman suuren osuuden. ”Muille musiikin lajeille” on kuitenkin turhaa perustaa ”orkesterilaitosta”, jonka jäykkien seinien sisällä sitten voisivat ”rokkaritkin” tienata leipäänsä soittamalla.
Bändeille rahaa voitaisiin jakaa esim. työskentelyapurahoina, joissa olisi jonkin näköinen ”keikkakiintiö”. Tyyliin: ”Saatte kuukauden liksan, jos reenaatte viikon ja voitte osoittaa vetäneenne puolen vuoden sisällä neljä keikkaa Helsingissä.”. Tuo raha myös palaisi suoraan kulutuskiertoon, uhkaavan laman torjuntaa elvytyksellä!
– tuetaan musiikin esitystoimintaa alentamalla palkan sivukuluja. Järjestelmä, jossa bändit voisivat hakea ”sivukulutukea” ja tukipäätöksen saatuaan voisivat johonkin tiettyyn rajaan asti saada kaikki palkan sivukulut valtiolta poistaisi markkinoilta myös suuri määrä harmaata taloutta.
Sivukulujen korvaus ottaisi huomioon myös bändien erilaiset liksat ja olisi joustava, ”markkinahenkinen” tukimuoto. Näin siis, jos elävää kulttuuria halutaan Suomessa tukea. Toivottavasti halutaan, tällä hetkellä ammattimuusikot tukevat sitä omasta selkänahastaan.
Tällainen järjestelmä olisi myös itsestäänselvästi neutraalimpi musiikin lajin suhteen. Kyllä Suomessa pitäisi vuonna 2008 tukea klassisen, jazzin ja kansanmusiikin lisäksi myös muita (vähemmän kaupallisia) musiikin ja esittävän taiteen muotoja. Ei välttämättä olisi tyhmää tukea jopa joitain tanssiorkestereita.
Mikään konsti ei kuitenkaan poista sitä, että lippujen hintoja pitäisi mielestäni nostaa. Perinnearkun kanssa aiomme aloittaa syksyllä nostamalla lippujen hinnat viidestä seitsemään euroon. Sekin on mielestäni naurettavan vähän niin korkeatasoisista esityksistä ja klubi-illoista.
Tässä esiintyy eräs merkittävä harha. Kansanmuusikko (ja ehkä jatsivastaava, tästä en ole varma) on ehdollistunut siihen, että keikoista maksetaan rahaa. Näin ei tietenkään ole missään populaarimusiikin UG-genressä eikä edes mainstream-rokissa, ellei artisti/yhtye ole saavuttanut RMJ-tasoa tai taide-establishoitunut ”esiinnyn kaikissa huvilateltan loppuunmyydyssä Eeki Mantere-tribuuttikonserteissa”-levelille. Tämä tekee ammattipelimanneista outoja väliinputoajia klubimaailmassa – taitavia ja monipuolisia muusikoita, mutta aina vänkäämässä rahaa, jota ei kenelläkään ole jaossa.
”Kansanmuusikko (ja ehkä jatsivastaava, tästä en ole varma) on ehdollistunut siihen, että keikoista maksetaan rahaa.”
Voisi ehkä muotoilla paremmin että ’Ammattimuusikko on ehdollistunut siihen, että keikoista maksetaan rahaa.’ Yhtä lailla ammmattimeikkaaja tai ammattikirjanpitäjä on ehdollistunut siihen, että keikoista maksetaan rahaa. Niin kauan kun tässä maassa järjestetään ammatillista koulutusta muusikoille, muusikko on oikeutettu olettamaan, että ammatinharjoittamisesta maksetaan rahaa.
Onhan niitä ilmaiseksi tekeviä putkimiehiäkin, jotka vääntää putket kuntoon ilman minkäänlaista ammatillista koulutusta, ihan vaan putkihommien ilosta. Mutta sen varaan ei voi laskea, että näitä ilmaiseksi ilokseen vääntäviä riittää maailman tappiin saakka, joten joku jossain päättävässä elimessä on järkeillyt, että järjestetään ammattikoulutus joka mahdollistaa sen, että joku ehkä jossain pistää putkifirman pystyyn ja pystyy palkkaamaan sinne työntekijöitä joiden osaaminen on jollain sertifikaatilla varmistettu ja näin ollen tarjoamaan putkimiespalvelua kansalle joka sitä tarvitsee. Ja yleensä jos jotain tarvitsee, on valmis siitä maksamaan, varsinkin jos ei itse osaa.
Se on sitten eri asia, ’tarvitaanko’ musiikkia ja muusikkoja. Eihän niitä varmaan mihinkään ’tarvita’, mutta se, että musiikkia ja muusikoita on kautta aikain ollut (ja ilmeisesti tulee olemaankin), kertoo mielestäni jotain. Itse ainakin tarvitsen hyvin tehtyä, laulettua, soitettua ja esitettyä musiikkia enemmän kuin huolimattomasti tai huonosti tehtyä, laulettua, soitettua ja esitettyä musiikkia. Koska kumpaakin on tarjolla, valitsen mielummin hyvän ja mielelläni maksan siitä, että voin myös jatkossa valita sen hyvän. Genrestä riippumatta.
Klasarikonserttien tukemisesta: Lippujen hintojen ollessa naurettavia (esim. opiskelijalle sinfoniakonsertti on halvempi kuin leffa) sitä kuvittelee usein että no nämähän on aina saatavilla, että menen sitten kun ei ole muuta. Ja näin on missattu monta hienoa sessiota. Useamman kympin keikkoja (joita haluaa mennä kuuntelemaan) taas harvemmin missaa, koska siinä joutuu muutaman kerran harkitsemaan että onko tämä nyt sen neljän tuopin arvoista. Useimmiten on. Jostain sairaasta syystä ’kallis’ kiinnittää huomion.
Ja ihan btw, suurin osa tanssilavoista pyytää sangen korkeita hintoja pääsylipuista, vaikka sisällä soittaisi joku nimetön bändi ja tangoprinsessan varasijainen vuodelta ö. Ja silti jengi maksaa. Siellä päässä on jotenkin tajuttu se, että livemusiikki on rahallisesti arvokkaampaa kuin levymusiikki, joten niin kauan kun jengi tykkää enemmän liven kuin levyn mukaan valssaamisesta, se suurempi summa maksetaan.
Mutta vaikka orkesteri koostuisi ammattilaisista, orkesteri itse ei ole ’ammattiorkesteri’ ennen kuin on tarpeeksi keikkakilometriä ja ammattimaista toimintaa. Näitä ammattipisteitä voi kerätä mm. juurikin noilla klubikeikoilla, joten jonkin verran tarttee ammattilaisenkin vääntää ilmaiskeikkaa. Itse näen ilmaiskeikat työhaastatteluina, jotka sitten poikivat duunia tai sitten eivät. Joskus saa ravata haastatteluissa kauankin, ennen kuin tärppää.
”aina vänkäämässä rahaa, jota ei kenelläkään ole jaossa.”
Ilmeisesti jollain on, jos kerran toisille riittää liksaa.
GnuPope: Ja näin on hyvä? Eikö rahaa pitäisi sit varmaan saada kaikille jakoon, myös poppareille? Toinen seikka, josta toki voidaan väitellä, on se, tuleeko kansanmusiikkia edes verrata pop-musiikin UG-genreihin? Olisiko läheisempi vertailukohde vaikkapa klassinen taidemusiikki?
bassoprano: musiikin ammattikoulutus ja musiikin ammattilaisuus eivät ole suoraan yhteydessä toisiinsa – toki useimmiten ammattimuusikot ovat koulutettuja, mutta poikkeuksiakin on. Maisterin paperit eivät oikeuta minua olettamaan, että saisin keikoista rahaa. (Sen toki tiesitkin.)
Muotoilisin lauseen uudestaan:
Niin kauan kun tässä maassa järjestetään ammatillista koulutusta monen eri genren muusikoille, ja valtio tukee vain yhden musiikkigenren esitystoimintaa sadoilla miljoonilla euroilla vuodessa, on ”muiden musiikinlajien” muusikko oikeutetusti katkera ja toivoo, että valtion tuki ulottuisi kaikille ammattimaisesti toimiville tekijöille.
Eniten minua ärsyttää ravintoloiden meininki: lipuista otetaan 30%, vaikka oma ansaintalogiikka perustuu kaljan myymiselle, joka on takuulla kannattavaa. Baarit repivät voittoa tällä hetkellä soittajien selkänahoista. Tilanne ei ole terve.
joillakin on lipun hinnat kohillaan:
*Julio Inglesiasilla on konsertti 2.8.2009 Las Dunas Beach Hotel & Spa. Urbanización La Boladilla Baja Esteponassa. Paikka sijaitsee Carretera de Cádizilla kilometri 163,5 kohdalla. Lippujen hinnat konserttiin on 1600 euroa mutta hintaan kuuluu coctail ja illallinen.”
heh,
laskeskelin tossa nuo todelliset summat Bellyn keikalta ja näyttää siltä, että saan palkkaa ko. illalta n. 9€-verot, eli semmoisen 7,5€. Hiiohoi! Kyllä kannatti! (Bändien välinen rahanjakokin vielä vaikutti asiaan…)
Heh, minulla jos jollakin pitäisi olla melko huonosti varaa provoilla tästä aiheesta, koska omankin perheen elanto arvotaan näillä samoilla laskutoimituksilla. Ehkäpä sarkastinen sävyni ei täysin välittynyt, vaikka yritin johdatella Eeki Mantere-viittauksin.
Ei tarkoituksenani tietenkään ollut arvottaa sitä, pitäisikö rahaa saada vai ei, ja kenen, ja mistä. Tietenkin ammattilainen (siis tasoltaan ammattilainen, koulutuksesta riippumatta) ansaitsisi aina työstään kunnon liksan. Ajan takaa sitä, että ansaintalogiikka nyt sattuu tällä hetkellä määrittymään sen mukaan, missä ympyröissä musiikkia esitetään. Ravintola/klubihommissa ei palkoilla juhlita koska touhu pyörii tietynlaisen genren ja asiakaskunnan ehdoilla. Klubikeikalla 7,5 euroa per spelman tienannut bändi voi soittaa tismalleen samalla ohjelmistolla yksityistilaisuudessa, kansalaisjärjestön ilmaistoritapahtumassa tai etnofestivaalin viiniteltassa ja poistua paikalta miellyttävä korvaus taskussaan.
Miten korjata jotain, joka ei erään merkittävän asianosaisen (eli ravintoloiden) mielestä edes ole rikki? Lisää monipuolisempia ja saavutettavia, julkisin varoin tuettuja keikkapaikkoja, se nyt ainakin voisi olla yksi osaratkaisu asiaan. Tanssilavavertaus oli kiinnostava. Uskoisin, että humppakansa ei maksa lipuissaan pelkästä livestä: lavatansseissa ja tanssipaikoilla käynti on jonkinlainen kokonaisvaltainen elämys josta ollaan valmiita maksamaan, vaikka toissavuoden kuninkaalliset kuulostavatkin aika kulahtaneilta vetonauloiksi näin ulkopuolisen näkökulmasta.
Kysymys siitä, missä esim. kansanmusiikin tulisi sijaita ”genrekentällä” on varsinainen kuuma potaatti, ja saatamme olla siitä loppujen lopuksi täysin eri mieltä.
Mielestäni kiinnostavin musiikki syntyy ja elää aina marginaalissa, ja on tavallaan todella sääli, jos kansanmusiikki kangistuu julkisin varoin tekohengitetyksi, sekä ”kansan syville riveille” ts. junteille että ”edelläkävijöille” eli trendisettepettereille vieraaksi taidemuodoksi.
Itseasiassa koko taannoinen pamflettivisioni sikisi tästä aiheesta vaahtosuin käydystä väittelystä. Aiheesta saisi aikaan todella messeviä kiistakirjoituksia puolesta ja vastaan, joten eiköhän aleta pikkuhiljaa rasvaamaan niitä kopiokoneiden kampia…
Mielestäni kiinnostavin musiikki syntyy ja elää aina marginaalissa, ja on tavallaan todella sääli, jos kansanmusiikki kangistuu julkisin varoin tekohengitetyksi, sekä “kansan syville riveille” ts. junteille että “edelläkävijöille” eli trendisettepettereille vieraaksi taidemuodoksi.
Olen itse tästä täysin samaa mieltä ja siksipä juuri jaksankin a) veivata baarikeikkoja paskalla liksalla b) järjestää muille klubikeikkoja/jameja, joista ite ei sua liksaa. (Mut soittajat saa.)
Kyllähän tässä alkaa epätoivo olemaan persiissä. Tuulimyllyjä vastaanko tässä taistellaan? Miksi ihmeessä soittaa jotain ”kansanmusiikkia”, jota lähtökohtaisesti suurin osa kansasta vihaa. Tai ei siis välttämättä vihaisi, jos tietäisi edes mistä on kyse, mutta mutta mutta.
Minä syytän YLEä. Se on ehkä ”helppo ratkaisu”, mutta mielesätäni julkisen palvelun radion pitäisi toteuttaa kulttuurista tehtäväänsä paremmin. Tuoda esille paikallisia artisteja ja myös muita musiikinlajeja kuin kaupallisesti kuumimmat. Kun kyse ei ole todellakaan siitä, etteikö jokin alamme tuottama musiikki uppoaisi ns. kansaan. Uppoaahan se, prkl, kaikilla keikoilla sen huomaan, viimeksi keskiviikkona viihdytettiin paria sataa ihmistä ja hymyt oli pyllyssä.
En saanunna unta viime yönä kun mietin tätä ja näitä. Omakohtainen kansanmusiikkimanifestini ei ehkä liittyisi liveen vaan mukana soittamiseen. Kansanmusiikki on käsittämättömän käsittämätön laji, jossa onnekas amatööri voi päästä jameissa (ja lavalla) veivaamaan rinta rinnan maan ja maailman huippujen kanssa ja yhteissoitannon harrastajalle palkitsevinta ikinä koska suurin osa biiseistä menee suunnilleen kahdeksan tahdin AB- rakenteella ja ne oppii ulkoa minuutissa.
Kun klassisen musiikin perusopetuksen tarkoitus on paitsi seuloa tulevat ammattilaiset, myös (muka) kasvattaa yleisöä julkisin varoin tuetulle soitantokoneistolle, miten saisi musisoinnin riemun kautta kasvatettua lisää kamuyleisöä? Mauno tietenkin hoitaa hommaa kotiin minkä jaksaa junioriosastolla…
Olis pitänyt tehdä yöllä muistiinpanoja. Suurin osa vallankumouksellisista mietteistäni on kadonnut kuni pieru ideaparkkiin.
Tulipa vain mieleen noista Palkkiopalvelun taksoista, että eihän sitä firmaa ole mitään järkeä käyttää ellei laskutettava keikkahinta ole jossain vähintään 1500 egen tietämillä, ja palkansaajia enintään 4 – 5. Perhepiiristäni löytyvä kirjanpitoalan ammattilainen piti jopa Hasan aiempaa 4 prosentin komissiota varsin suurena, jolloin palvelua kannattaisi etsiä myös muualta.
Juu, normaalistihan ne summat on enemmän kuin 1500€, joten palvelu on kätevä. Ja sitten se helppous – jos hoitaa hommat aina saman lafkan kanssa niin tietää miten toimia. Nytkin hoidetaan tuo laskutus parin muun keikan kanssa, niin saadaan palkanmaksu 9+6+6 -tyyppiseksi…
Tiedän, että palkkojen maksaminen ei ole mitään rakettitiedettä, eli voisin säästää rahaa laskuttamalla nuo itse, mutta en vaan kertakaikkiaan halua sitä vaivaa.
” Miksi maksaa mitään laadukkaasta suomalaisesta rytmimusiikista kun sitä saa Paasitornista ilmaiseksi? Parempi nimi ko. illoille olisikin Markkinahäiriö.”
Tästä on kyllä pakko olla vähän eri mieltä. Ei musiikki ole mitään metrilakua mistä ihminen katsoo aamun lehdestä mistä sitä saa parhaaseen hintaan ja menee sinne hankkimaan musiikkinsa. Väitän että keikkalipun hinta on joissain määrin triviaalia, eikä rytmihäiriöklubi ole keneltäkään suoraan pois.
Totta toki tuokin, mutta koetapa perustaa Helsinkiin toinen vastaavaa jazzia ohjelmistossaan pitävä klubi ja katsotaan sitten… Toisekseen ko. klubia ylläpitää muistaakseni ”Helsingin freelancemuusikot r.y.”, joka mielestäni sahaa joka tapauksessa omaa oksaansa jakamalla freelancereiden soittamaa musaa ilmaiseksi. Yleisöä ei pitäisi kasvattaa saamaan parasta laatua ilmaiseksi.
Eikös kohta merkkikalsarinsa ja kaljansakin verkosta warettava sukupolvi ole kasvamassa juuri siihen?
Aiheen vierestä tai itse aiheesta, oli muuten loistava ilta tuo. Tämä kiittää.
:)
”Heidän taksansa oli aiemmin 4%, eli tässä tapauksessa 19,45€. Onneksi hekin huomasivat prosenttilaskutuksen kaupallisesti kannattamattomaksi ja muuttivat hinnoitteluaan. Tätä nykyä palkanmaksu maksaa 9€+6€ per keikka. Eli kun meitä tässä kuvitteellisessa esimerkkitapauksessamme oli keikalla 7 henkeä, tulee summaksi (9€ + 6€) * 7 = 105€”
Melko kallista. Tällä olisit päässyt yli puolta halvemmalla: http://www.riskcraft.fi/docs/Laskutuspalkkiohinnasto.pdf
Prospektor-klubille on ainakin ollut kipeän vaikea saada yleisöä. Tiistai ilta Kalliossa ei ole helpoimpia, mutta silti… Toisaalta täytyy sanoa ettei jokainen Rytmihäiriö-itakaan mikään yleisömenestys ole.
Menee varmaan oman autodidaktisen vainoharhan piikkiin, mutta ihan kuin Bassoprano olisi vihjaillut, että koulutetut ammattimuusikot tekevät parempaa musiikkia kuin ”ne toiset”. Suomi on kyllä hankala maa keskustella kaikesta täälaisesta, sekä yksilötasolla että hiukan makrotaloudellisemmalla, koska niin paljon tehdään sivutyönä tai ihan harrastuksena sellaista musiikkia, joka on oikeasti kansallisella tasolla (ja joskus marginaalisella kansainväliselläkin) merkittävää. Naurettavan kokoisen ja hajautuneen markkina-alueen kiroja.
Joo. Kyllähän Helsingin erikoisongelma on tarjonnan runsaus. Positiivinen ongelma siis. Joka illalle olisi useampia klubeja tarjolla. Mahtavaa – vaikea edes kuvitella 80-luvun Helsinkiä, jossa elävästä musasta oli oikeasti puutetta.
”Maakunnissa” tarjonta onkin sitten vähäisempää ja kirjoltaan suppeampaa. Jos minä saisin päättää olisi jokin ESEK:n esiintymistuki-henkinen apurahamuoto paljon nykyistä laajemmin saatavissa ja käytössä.
Anteeksi kovasti että vanhoja kaivelen (mitä sitä muuta tekisikään klo 02:22 yöllä), mutta katselin noita laskutuspalkkioita ja itse useammankin kerran bändeille palkkaa maksaneena vain ihmettelin mihin jokin 4 % komissio riittää.. Pelkät heti palkasta maksettavat sivukulut ovat reilun 20 %:n luokkaa. Ja sitten tulevat vielä pakolliset työnantajavakuutukset päälle. Olen jopa toiminut välikätenä ohjelmatoimistoille jotka maksavat kyllä laskulla, vaan ei verokortilla palkkioita. Eli siis laskutan palkkaosuudet toimistolta erikseen ja hoidan työnantajavelvoitteet.
Toki pv-rahat ym verottomat korvaukset vaikuttavat, mutta silti oma komissioni liikkuu alimmillaan n 6 %:n paikkeilla (toki eri tapausten välillä on eroja). Minä tosin iteroin oman komissioni alimman taksan mukaan tapauskohtaisesti, koska teen tätä kannatuspohjalta.
All Inclusive Hawaii Vacations for the Island of Maui.
Sharks could be witnessed within the waters close to these islands together with manta sun rays.
You can travel through the national park having huge areas that consist
of lush plants and floodplains and thick forests and grass.