Käväisin männä vuonna yhdistetyllä loma- ja työmatkalla Espanjan eteläosassa Sevillan lähettyvillä. Muutaman päivän vietimme Cazalla de la Sierran pikkukaupungissa.

Ihmettelin asutuksen tiheyttä – Cazalla de la Sierra on vain noin 5000 asukkaan pitäjä, jolla on pinta-alaa kuitenkin 350km2. Miksi suurin osa asutuksesta on pakkautunut kuin ”muurien sisään” pieneen laaksoon? Lääniä kun riittäisi ympärillä lähes joka suuntaan.

cazalla_de_la_sierra

En tiedä syytä vieläkään, mutta epäilen vahvasti sen liittyvän maanomistukseen ja historiaan. Tiukan kaavoituksen positiiviset seuraukset olivat kuitenkin nähtävissä: kunnassa oli useampia ravintoloita, kahviloita, erikoisliikkeitä kengistä lihaan, juustoista säilykkeisiin. Kaikki löytyi kävelyetäisyydellä asunnoista – ”asemakaava” kun on varmaankin säilynyt samana jo vuosisatoja. Äkkiseltään sanoisin, että Cazalla de la Sierrasta löytyi myös sitä Suomessa paljon kuulutettua yhteisöllisyyttä.

Kaverini Jaakko mainitsi joku aika sitten kaavoittamisesta väitellessämme suomalaisen haja-asutuksen perimmäiseksi syyksi isojaon, 1700-luvulla aloitetun maaseudun tonttien uudelleen järjestelyn, jonka seurauksena vanhat kyläyhteisöt hajosivat väen muuttaessa omiin torppiinsa keskelle korpea. En ollut tätä ala-asteella opetettua historian vaihetta muistanutkaan, mutta palaset alkoivat loksahdella koloihinsa nopeasti. ”Valaistuin”. Isojako ja sitä seuranneet muutokset selittävät erinomaisesti suomalaisen maaseudun ja ”suomalaisen kansanluonteen” erityispiirteitä.

Isojako on myös hyvä esimerkki siitä, miten kauaskantoisia vaikutuksia kaavoittaminen tuottaa. Ei ole vain muutaman vuosikymmenen asia, miten asutus suunnitellaan – haulikolla vai harkiten. ”Puutarhakaupungin” tehottomuutta aiheuttavat rakenteet ovat maassamme vielä 2100-luvullakin. Yhteiskuntaa pitäisi suunnitella satojen vuosien jänteellä!

Mutta turha tästä on vain Vanhas-Mattia syyttää! Syyttäkäämme myös maanmittaaja Jakob Faggotia ja Ruotsin Kuningas Aadolf Fredrikiä!