Ilmari Krohn toimitti vuosina 1893-1997 sävelkokoelman ”Kansantansseja”, joka oli osa laajempaa ”Suomen kansan sävelmiä” -teossarjaa. Teoksen arvokkaimman osan muodostavat räätäli Samuel Rinta-Nikkolan vuonna 1809 ylös kirjaamat musiikkikappaleet. ”Vanhoja pelimannisävelmiä” tai VeePeeÄs, kuten se alalla tunnetaan, on suomalaisen kansanmusiikin perusteoksia. Liuta aivan järkyttävän hyviä biisejä, näistä ehkä tutuin on Piirpaukkeenkin levyttämä ”Hullu Sakari”.
Perustimme pari vuotta takaperin mm. klubeja järjestävän yhdistyksemme Perinnearkun sivuille Nuottiarkun – wiki-pohjaisesti toteutetun kansanmusiikkinuotiston. VPS:n viimeisin painos on vuodelta 1975 ja kirjaa on mahdotonta ostaa mistään. Ajattelinkin tuolloin, että olisi hyvä skannata koko opus ja heittää Wikiin.
Vaan sepä ei käynytkään noin vain. Krohn nimittäin toimitti nämä nuotit nuorena miehenä ja siirtyi manan majoille vasta vuonna 1960, joten myös nuottikirja ja sen toimituksellinen ulkoasu on tekijänoikeuden suojaamaa aina vuoteen 2030 saakka. Harmillisen pitkäikäinen kaveri.
Vuonna 1809 nuotinnettu polska, joka jo silloin on ollut ”trad”, ja toimitettu vuonna 1893, ei ole vapaasti skannattavissa verkkoon vuonna 2010, vaikka koko kirjan päätarkoitus on aikanaan ollut säilyttää suomalaista kansanperinnettä tuleville sukupolville. (Tokihan kappaleet sinällään ovat ”vapaata riistaa”. Jos vain naputtelen koko opuksen uudestaan, niin saan toki laittaa sisällön verkkoon.)
Vapautuessaan kirja on 137 vuotta vanha. Suoja-aika ei selvästikään palvele enää alkuperäistä tarkoitustaan.
Virtasen soittajaveljekset Karijoelta. Kuva: Kansanperinteen arkisto, Musiikintutkimuksen laitos, Tampereen yliopisto.
Maailman paras huuliharppukvartetti, suomalainen Sväng, käväisi Nantesissa Ranskassa tammikuun alkupuolella soittamassa Frederik Chopinin sävellyksiä. Paikallinen festivaali tilaa vuosittain tuoreita sovituksia klassisen musiikin teoksista traditionaalisten versioiden rinnalle konserttisarjaansa! Mahtava idea.
Chopin saikin aika kyytiä. Ehdotin ohjelmiston kuultuani kvartetin puuhamiehelle Jouko Kyhälälle että heidän pitäisi harjoittaa viimeistään Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlaa 2017 varten vastaava ohjelmisto Sibeliuksen teoksista. Jouko sanoi miettineensä asiaa, mutta arveli, että sovituslupia ei vanhoilliseksi tunnetulta perikunnalta huuliharppukvartetille liikenisi.
Sibeliuksen kansallisesti tärkeät teokset kuten Finlandia (1899), Karelia-sarja (1893) ja viulukonsertto (1904) vapautuvat yleiseen käyttöön vasta vuonna 2027, 120-130 vuotta säveltämisen jälkeen. Mielestäni tämäkään ei ole kohtuullista eikä järkevää. Erityisesti kun kyseessä on kansallissäveltäjämme, jonka sävellysten uudelleenkäytön ja lainailun tulisi olla kiinteä osa suomalaista musiikkikulttuuria.
On siis olemassa järkeviä syitä tarkastella kriittisesti nykyistä tekijänoikeuden suoja-aikaa.
Piraattiliikkeen keskeisiä vaatimuksia on ollut suoja-aikojen roima leikkaaminen: puolueen ohjelman mukaan tekijänoikeussuoja pitäisi leikata 5-10 vuoteen ja tietenkään ”epäkaupallista kopiointia” ei saisi rajoittaa hetkeäkään teoksen julkaisemisesta. Radikaalimmat näyttävät vaativan oikeutta kopioida teoskappaleita jo ennen niiden julkaisuakin.
Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto ViNo puolestaan sallisi teoksille 20 vuoden suojan, mutta sitä pitäisi olla ”uusimassa” viiden vuoden välein.
Mitä ovat sitten ne ongelmat, joita tekijänoikeuksien lyhentämisellä pyritään ratkomaan? Ovatko kaikki tekijänoikeuksien sisältämät oikeudet yhtä ongelmallisia? Voisiko kysymystä paloitella mitenkään?
Ymmärtääkseni kritiikin ydin on Vinon tietoyhteiskuntaohjelman tässä lauseessa:
Tällä hetkellä tekijänoikeudet rajoittavat taiteellista ilmaisua. Nykykulttuuri on muuttumassa enenevissä määrin jo tuotetun tiedon yhdistelyksi ja edelleen kehittämiseksi.
Tällä viitataan remix-kulttuuriin, taiteenlajeihin, jotka kollaasin omaisesti käyttävät materiaalinaan vanhempaa mediaa ja näin luovat uusia sisältöjä. Samaan lokeroon kuuluvat mielestäni myös perinteisemmät sovitukset ja cover-versioinnit vaikka näin ei usein ajatellakaan.
Ongelma on todellinen. On olemassa kokonaisia musiikkityylejä, jotka ovat ”laittomia”, kuten esim. mashup. Tärkeitä kysymyksiä siis ovatkin:
– Mikä on ongelman kokoluokka?
– Onko olemassa mitään muita vaihtoehtoja kuin nykyisen järjestelmän täydellinen alasajo?
Ensinnäkin mielestäni ongelmaa on suurenneltu. Kärpäsestä on tehty härkänen.
Tekijänoikeudet eivät koskaan ole 100% oikeuksia – järjestelmä joustaa ja on aina joustanut. 90% tarkkuus riittää. Vähäisiksi tai kulttuurillisesti tärkeiksi katsotut ilmiöt ovat aina voineet livahtaa ”sormien läpi”: bootleg-äänitteitä eivät isot pahat levy-yhtiötkään aktiivisesti jahtaa. Samoin mashup elää keikoilla ja kehittyy. Ja aikanaan näistä marginaalisista ilmiöistä osa voi nousta mainstreamiinkin ihan perinteisten sopimusten kautta.
Pienen ongelman ratkaisemiseksi ei mielestäni kannata tuhota muuten hyvin toimivaa järjestelmää – lasta ei pidä heittää pesuveden mukana. Mikä sitten voisi olla kompromissi näiden kahden näennäisesti sovittelemattoman kannan välillä?
Oma ajatteluni on alkanut viime aikoina kulkea kohti tekijänoikeuksien paloittelua eri osa-alueisiin. Tekijänoikeushan sinällään jo sisältää monia eri oikeuksia kuten:
1. Oikeus korvaukseen kaupallisesta hyödyntämisestä
2. Oikeus määrätä samplaamisesta tai muusta uudelleenkäytöstä kuten sovittamisesta
3. Oikeus määrätä tallennusluvasta
4. Oikeus määrätä kaupallisesta käytöstä
(Perusidean jaotteluun sain erilaisista CC-lisensseistä.)
Mielestäni järkevää olisikin tarkastella listaamieni eri tekijänoikeuden osa-alueiden suoja-aikoja erikseen.
Voimakkain edellä listaamistani oikeuksista on ensimmäinen; oikeus korvaukseen kaupallisesta hyödyntämisestä. Tämä on kaupallisten tekijänoikeuksien ydintä: jos joku muu kuin tekijä saavuttaa teoksen avulla taloudellista hyötyä, tulee osa edusta ulosmitata alkuperäisen teoksen tekijälle.
Tähän ei ainakaan tekijän eläessä mielestäni ole mitään järkevää syytä tehdä muutoksia.
Olenko esimerkiksi vähemmän oikeutettu saamaan osani Radion Novan tuotoista jos hittini on uusi kuin jos se on 30 vuotta vanha? Jos Radio Nova yhä haluaa soittaa kappalettani, on se yhä tuottava Radio Novalle. Miksi kaupallinen toimija saisi tehdä voittoa toisten työn tuloksilla maksamatta korvauksia? Eivät radiot ole mitään hyväntekeväisyyslaitoksia, jotka vain pyyteettömästi edistävät kulttuuria!
Kysymys ei ole irrelevantti. Esim. J. Karjalaisen kohtuullisen epäkaupallinen ”Lännen-Jukka” -tuotanto mahdollistuu nimenomaan vanhojen hittien tuloilla. Ja kyllä J. on mielestäni yhä Teostonsa ansainnut.
Itse näkisin hyvänä kaupallisten oikeuksien kestona tekijän eliniän + 20 vuotta, kuitenkin siten, että teoksilla on aina vähintään 50 vuoden suoja. Tällöin esim. VPS olisi vapautunut vuonna 1980, mutta Krohnin vanhoilla päivillään kirjoittama Bruckner-tutkimus vasta vuonna 2009. Näin myös tekijänoikeuksien omaisuuden kaltainen suoja toteutuisi.
Tälle kaupalliselle suojalle alisteisia, mutta heikompia oikeuksia olisi sitten esimerkiksi oikeus päättää samplaamisesta. Pitäisin itse hyvänä suoja-aikana noin kahtakymmentä vuotta.
Tätä vanhempia teoksia saisi siis samplata lupaa kysymättä. Mutta uusien sampleihin pohjautuvien teoksien tekijänoikeudesta vastaavasti osa kuuluisi alkuperäisen samplen tekijöille. Samplejen osuuden tekijänoikeuksista määrittelisi riippumaton elin, joka jakaisi tekijänoikeusmaksut oikeille omistajilleen.
”Riippumaton elin” ei ole niin hatusta vetäisty kuin ehkä ensi kuulemalta vaikuttaa: tälläkin hetkellä vapaan sävelllyksen sovittajan osuuksista päättää Teoston ohjelmistotoimikunta, jossa määritellään sovituksen taiteellinen panos ja kuinka suuren osuuden teoksen esityskorvauksista sovittaja saa.
Tällöin esimerkiksi olisi luvallista kenen tahansa samplata Abbaa, mutta Madonnan hitin kaltainen laaja käyttö tietäisi Benny Anderssonille suurta tekijänoikeus-pottia. Toisaalta Grey Albumin kaltaisessa teoksessa uuden teoksen tekijälle kuuluisi suurempi osuus.
Oikeus määrätä tallennusluvasta (eli siitä kuka saa tehdä versioita kappaleesta) voisi olla suurin piirtein saman mittainen. Uudet cover-versiot ovat kuitenkin osa elävää kulttuuria. Ja tekijänoikeustulot valuisivat alkuperäiselle tekijälle.
Oikeus määrätä kaupallisesta käytöstä tulee olla selvästi edellä mainittuja pidempi – 50 vuotta on mielestäni hyvä kompromissi. Toki tällöinkin tekijänoikeuskorvaukset kuuluvat alkuperäiselle tekijälle.
Tiivistäen:
1. Oikeus korvaukseen kaupallisesta hyödyntämisestä
– Tekijän elinikä + 20 vuotta, kuitenkin vähintään 50 vuotta ensijulkaisusta
2. Oikeus määrätä samplaamisesta tai muusta uudelleenkäytöstä kuten sovittamisesta
– 20 vuotta ensijulkaisusta
3. Oikeus määrätä tallennusluvasta
– 20 vuotta ensijulkaisusta
4. Oikeus määrätä kaupallisesta käytöstä (esim. mainoksissa tai elokuvissa)
– 50 vuotta ensijulkaisusta
Mielestäni hahmotelmani mahdollistaisi nykyjärjestelmää paremmin remix-kulttuurin ja muut kulttuurin uusiokäytölle perustuvat taiteenlajit, mutta säilyttäisi kuitenkin tekijöiden moraalisen oikeuden saada korvausta työnsä tulosten uusiokäytöstä. Lisäksi jotta uutta ”remixattavaa” syntyisi, täytyy mielestäni todella uuden sisällön suojan olla uusiokäyttöä vahvempaa.
No mites sen VPS:n kanssa sitten kävi? Jääkö kansanperinne kansien väliin aina vuoteen 2030?
Julkaiseminen jäi pari vuotta takaperin kiinni siitä, että arvelin lupien hankkimisen olevan liian hankala prosessi. Kehen ylipäätään ottaisin yhteyttä? Olisiko siitä paljon vaivaa? Haluaisiko joku rahaa? Männä viikolla sitten yhtäkkiä tajusin tuntevani useita Krohneja helsinkiläisen kunnallispolitiikan kautta. Mahtaisivatkohan he olla sukua Ilmarille? Lyhyellä googlailulla sain selville että Ilmari Krohnin pojanpojantytär onkin kansanmuusikko Sanna Kurki-Suonio, jonka kanssa olen työskennellyt mm. Joensuun kaupunginteatterissa!
Pirautin Sannalle, selitin asiani ja hän tajusi heti mistä on kyse. Oli itsekin miettinyt että mistä saisi uuden kappaleen kirjaa, kun oli sen mennyt aikoinaan lahjoittamaan pois. Sanna sitten soitteli Krohnin sukuseuran hallitukselle, jonka jäsenistä kukaan ei vastustanut epäkaupallista verkkojulkaisua. Skanneri laulamaan vain!
Mitä tästä opin? Vaikka tekijänoikeudet ovatkin pitkäkestoisia ja ”absoluuttisia” voi luvan saada jos pyytää kohteliaasti. Niinhän meidän ihmisten välisessä kanssakäymisessä kuitenkin useimmiten on.
Erottelu on aika hyvä. Nuo kaikki neljä ovat tosiaan eri asioita, eikä ole mitenkään itsetsänselvää, että niiden pitäisi olla saman mittaisia.
Ykkönen on kaupallisen tekijänoikeuden ydin tosiaan. Muiden, etenkin kolmosen ja kakkosen osalta minua kuitenkin jäi vaivaamaan, että mikä on oikeastaan se peruste, jolla tekijä saisi määrätä näistä lainkaan?
Jos lähdemme siitä, että kaikki teokset ovat osa elävää kulttuuria, joka perustuu siihen, että uusia teoksia syntyy vanhoihin eri tavalla pohjaten, niin mikä on se peruste, jolla yhden teoksen tekijä saa kieltää osan tavoista viitata tuotokseensa? Toisin kuin ensimmäisessä kohdassa, näissä ei voida vedota tekijän elantoon: hänhän saa asianmukaisen korvauksen (käytännössä tarvitaan toimiva mikromaksuinfra, mutta se ei enää ole suuri ongelma).
Jos kulttuuri ajatellaan omaisuudeksi, josta erilaisia alueita on paalutettu mikä kenenkin omaisuudeksi, on loogista ajatella, että itse kukin saa kieltää muita liikkumasta maillaan. Mutta jos kulttuuri mielletään ennemmin kommunikaatioksi, tuntuu hullulta, että jotkin tavat kommunikoida olisivatkin yksityisomaisuuutta. Itse pidän enemmän jälkimmäisestä tavasta ajatella.
Lisäksi jotta uutta “remixattavaa” syntyisi, täytyy mielestäni todella uuden sisällön suojan olla uusiokäyttöä vahvempaa.
Tämä jäi myös hämmentämään. Tarkoittaako ”todella uusi” nyt siis sellaista, josta ei makseta tekijänoikeuskorvauksia muille, vai jotenkin metafyysisemmällä tavalla todella uutta? Ja miksi suoja-ajoissa pitäisi olla jokin ero? Eikö jokaisella teoksella voisi olla hyvin samanlaiset suoja-ajat jotka alkavat juosta sen luomishetkellä? Jos se perustuu/viittaa aiempiin teoksiin korvausta vaativalla tavalla, niiden suoja-ajat elävät omaa elämäänsä. Eli voi olla olemassa remix, jonka ”lähtöteoksen” suoja-aika on jo umpeutunut, mutta remixin ei vielä. Sitten lähtöteosta saa käyttää vapaasti, mutta tätä remixiä ei vielä.
”Mitä tästä opin? Vaikka tekijänoikeudet ovatkin pitkäkestoisia ja “absoluuttisia” voi luvan saada jos pyytää kohteliaasti.”
Tsägällä, tällä kertaa. Perikuntaa oli olemassa, satuit tuntemaan. Orvot teokset ja muut suoja-aikojen ongelmat kuitenkin pitäisi ratkaista, Disneyn ankarasta vastustuksesta välittämättä. Minusta 50 vuotta kuulostaa liian pitkältä suoja-ajalta, nykyisestä puhumattakaan.
Moraaliset oikeudet olkoot vaikka puoli-ikuisia, mutta ehkei taloudellisin tekijänoikeuksin kuitenkaan tarvitsisi yrittää paikata mahdollisia eläkejärjestelmän puutteita.
@HukkaJ:
Mutta juuri orpoteoksien ongelmiinkin on monia eri vastauksia suoja-aikojen pätkimisen lisäksi. Linkki omaan kirjoitukseeni yhdestä vaihtoehtoisesta ja toimivasta ratkaisusta.
Heh, heti bongasit viimeisenä lisäämäni lauseen.
Tarkoitukseni oli vaan painottaa sitä mielestäni usein unohtuvaa merkittävää seikkaa, että meillä on oltava lähdeteoksia joista sämplätä, jotta sämpläys-kulttuuria voisi syntyä. Enkä tarkoita tällä vain sitä, että meillä pitää olla jossain yksi ”beat-komppi”, vaan sitä, että kaikkein halutuimpien sämplejen arvo syntyy nimenomaan alkuperäisen kulttuurisen merkityksen kautta. (Mm. Madonna/Abba)
Ja lisäksi mielestäni tekijän oikeus määrätä teoksensa käytöstä on vahvempi oikeus kuin jonkun muun oikeus uudelleenkäyttää sitä. Tämän toki voi kyseenalaistaa jos haluaa.
Ykkönen on kaupallisen tekijänoikeuden ydin tosiaan. Muiden, etenkin kolmosen ja kakkosen osalta minua kuitenkin jäi vaivaamaan, että mikä on oikeastaan se peruste, jolla tekijä saisi määrätä näistä lainkaan?
Kahdenkymmenen vuoden ajan tämäkin oikeus olisi siis kaupallisesti hyödynnettävissä. Eihän Bennykään ”Gimme, Gimme” -sämplestään ilmaiseksi luopunut. Kyse on siis nimenomaan kaupallisesta ”monopolista”, joka mielestäni on varsin kohtuullinen.
”Oikeus määrätä kaupallisesta käytöstä tulee olla selvästi edellä mainittuja pidempi – 50 vuotta on mielestäni hyvä kompromissi.”
Mikä kompromissi? Keksijä saa keksinnölleen korkeintaan 20 vuoden patenttisuojan (miinus patentin saamiseen menevä pari vuotta). Lisäksi patenttisuojan saaminen maksaa keksijälle joka vuosi. Tässä valossa oikea kompromissi on nimen omaan siellä 5-10v paikkeilla. Kannattaa myös muistaa, että tuo patenttiaika juontaa juurensa 1700-luvun lopulta, jolloin kehitys ei ollut ”ihan” yhtä nopeaa, kuin tänä päivänä. Myös patenttien suoja-aikaa tulisi lyhentää vastaamaan nykypäivää.
No kompromissi siitä toisinaan jopa 140 vuodesta tietenkin.
Keksintö ≠ taideteos
Patentit ≠ tekijänoikeudet
Näitä nyt vaan ei voi verrata suoraan toisiinsa, joten myös niiden vertaaminen lainsäädännöllisesti toisiinsa on vain, mites tän nyt kauniisti sanois, ei kovin fiksua.
Kannattaa myös muistaa, että tuo patenttiaika juontaa juurensa 1700-luvun lopulta, jolloin kehitys ei ollut “ihan” yhtä nopeaa, kuin tänä päivänä. Myös patenttien suoja-aikaa tulisi lyhentää vastaamaan nykypäivää.
Kannattaa myös muistaa, että tuotekehittelyyn panostetut pääomat eivät olleet 1700-luvulla ”ihan” yhtä suuria kuin nykyään.
Ylipäätään juuri mikään argumentti, jossa verrataan 1700-lukua ja nykypäivää ei ole kestä lähempää tarkastelua. 1700-luvulla ei meillä Suomessa ollut esimerkiksi pankkeja, koululaitosta, kaupunkeja, viemäreitä, sisävessoja, lämpömittareita ja lääkkeitä. Uusmedia-ammattilaisista puhumattakaan. Paperirahakin oli vielä semmonen jännä uus juttu johon ei oikein luotettu.
Tekijän- ja patenttioikeudet ovat osa kehittynyttä talousjärjestelmää. IPR-oikeuksissa teollistumisen alkuvaiheen olosuhteiden vertaaminen nykypäivään on öbaut yhtä järkevää kuin kultataalereiden ja kansainvälisen valuuttakaupan rinnastaminen.
Toivoisin Mikko sinultakin mieluummin arvioita ydinargumentistani. Onko lähtökohtani täysin päätön? Eikö ehdotukseni nimenomaan ratkoisi nykyisen järjestelmän ongelmia ja jättäisi ongelmatto(mam)mat kohdat rauhaan?
Tuli tuossa juoksulenkillä pari konkreettista esimerkkiä, joissa mielestäni on artistilla kohtuullista olla vähintään se 50 vuoden aika määrätä kaupallisesta käytöstä.
1. GM haluaa tehdä päheän 40 sekuntisen telkkarispotin uutta vieläkin isompaa SUViaan varten. Koska haluavat viherpestä uuden autonsa, niin haluaisivat käyttää Joni Mitchellin tjms. hippiaatteen kirkastaman artistin tunnettua kappaletta taustamusiikkina. Nykyinen tekijänoikeus antaa tekijänoikeuden omistajille mahdollisuuden kieltää tällainen mainoskäyttö, joka voi usein olla kappaleen tai tekijän alkuperäisen idean tai ideologian vastainen.
2. Nastolan Nahkakuulat (ry) päättää julkaistaa tulonhankkimistarkoituksessa kokoelma-CD:n isänmaallista musiikkia (”Nekerit Vituun Vol. 1: ’syvä iskumme on’ -sävelmiä”). Haluavat käyttää levyllä suomalaisen kansanmusiikkiyhtye PimpulaPampuloiden laulua ”Sulla se flikka on vaalea tukka”.
Kummassakin tapauksessa nykyinen järjestelmä estäisi kappaleiden käytön alkuperäisteoksen tekijöiden niin toivoessa. Piraattien toivomassa mallissa näin ei kävisi vaan PimpulaPampuloiden universaali rakkauden sävelmä värittyisi epämiellyttävästi pesäpallomailojen lätkeeseen. Leimaten mahdollisesti myös PimpulaPampulat.
Molemmista esimerkeistä löytyy ennakkotapauksia.
Mielestäni tämä osa tekijänoikeudesta on myös syvästi moraalista oikeutta työnsä tuloksiin.
Samalla tavalla tekijänoikeudet suojaavat myös CC-lisenssillä julkaistuja teoksia. Esim. kaupalliselle kokoelmalevylle ei saa laittaa CC-lisensoitua kappaletta ilman lupaa. Onko missään muuten ollut mitään keskustelua CC-lisenssien kestoista? En ole ainakaan huomannut. Ilmeisesti niissäkin suoja-aika noudattelee nykyistä lainsäädäntöä.
Mä en tunne ”piraattien” malleja kovin hyvin, mutta eikö noihin molempiin esimerkkeihin riitä se, että erotetaan taloudelliset ja moraaliset oikeudet (erit. respektioikeus) toisistaan? Ja kuten aiemmassa kommentissa lohkaisin, ”moraaliset oikeudet olkoot vaikka puoli-ikuisia”, vaikka taloudelliset oikeudet umpeutuisivakin. Respektioikeus ei estä parodiaa ja sen sukuista uudelleenkäyttöä, vaikka se kääntäisi alkup. ideologian päälaelleen, mutta antaisi tekijälle veto-oikeuden kuvatunlaista loukkaavaa käyttöä vastaan. Kai.
Creative Commons on lisenssiperhe. Jotkin CC-lisenssit sallivat kaupallisen käytön. Tekijä voi valita lisenssin ehdoiksi haluamansa elementit. Elementit ovat attribution (nimi ilmoitettava), share alike (edelleenlevitys on tapahduttava alkuperäisin ehdoin), non-commercial (ainoastaan ei-kaupallinen käyttö on sallittua), no derivative works (teosta ei saa muuttaa). Ks. http://creativecommons.org/about/licenses/
CC-lisensoidun teoksen kaupallinen julkaisu on kiellettyä vain, jos lisenssiehtoihin on sisällytetty non-commercial-ehto.
CC-lisenssien kestoaika määräytyy tekijänoikeuslain mukaan lukuunottamatta joitakin erikoislisenssejä, joissa kestoaikaa on nimenomaisesti rajattu:
http://creativecommons.org/projects/founderscopyright
http://creativecommons.org/about/cc0
Kirjoitin tähän hieman myöhäisen vastauksen: http://blog.piraattipuolue.fi/2010/04/tekijanoikeuden-tulevaisuus-%E2%80%94-vastaus-hannu-oskalalle/
Tekijänoikeuksien porrastaminen on hyvä ja kannatettava idea, koska nykykäytäntö on melko naurettava. Hyvä!
Mikolle, patentit ja tekijänoikeudet ovat tosiaan eri asia, mutta patenttipuolellakin kannattaisi hankita jonkinasteista porrastamista: esimerkiksi lääkepatentin hakemisessa menee jopa 12-15 vuotta, mikä jättää hyödyntämisaikaa melko vähän. Tämä osittain ajaa hintoja ylöspäin, koska tuotekehitysrahat pitää tienata ja tuotemerkki juntata markkinoille tuon suoja-ajan aikana. Sen sijaan esimerkiksi tietotekniikassa 20 vuotta on ihan liian pitkä aika.
Kuvittelisin, että piraatit hakevat 5-10 vuoden suoja-aikaa ihan siitä syystä, että puoletkin tuosta olisi jo Ihan Hyvä. Esimerkiksi ehdottamasi malli ratkaisisi jo kelvollisesti monta ongelmaa. Dokumentaristit – nuo ensimmäiset remiksaajat – ainakin tykkäisivät, kun ei tarvitsisi hakea oikeuksia erikseen ziljoonasta eri paikasta jokaiselle pikkupätkälle, vaan jollekin Teoston tapaiselle voisi vain lykätä korvaukset könttänä.
Hei Ahto. Vastaan pidemmin jahka ehdin. Veroilmoitus lähtee postiin justinsa ja sitten on vielä ihan oikeitakin töitä. Niitä sellaisia, joissa hanurit soi ja tekijänoikeudet paukkuu. :)
Ykköskohdan ehdotus tuottaisi saman vanhan orpojen teosten ongelman. Siihen kohtaan vaikkapa kiinteä 20 vuotta ensijulkaisusta olisi hyvä ja tarkoittaisi sitä, että jos joku jostain löytäisi teoskappaleen, sen julkaisusta 20 vuoden päästä (viimeistään 20 vuotta kappaleen löytöhetkestä) se olisi vapaata riistaa.
Kiitos, Hannu ehdotuksesta. Sibelius-projekti on jo melkein valmis.: Youtube