Käväisimme syyslomalla Berliinissä. Mahtava mesta, ei siitä mihinkään pääse. Jotain sen kaupungin tunnelmassa on, mitä ei muualla voida toistaa. Onneksi. Kaupungin jakaminen muurilla ja toisen puoliskon alistaminen diktatuuriin vuosikymmeniksi on ”ehkä” ”hiukan” kehno keino edistää elävää kaupunkikulttuuria. Muutama huomio.

Baarit. Miksi Berliinissä on niin paljon enemmän mukavia pieniä baareja ja ravintoita kuin Helsingissä? En mielestäni nähnyt ainuttakaan Mr. Pickwick-tyyppistä ketjubaaria tai ”Sedulaa”. Sen sijaan pieniä, sympaattisia ja monen hintaisia paikkoja oli joka makuun.

Syitä lienee monia. Halvat vuokrat, suomalaista lepsumpi alkoholilainsäädäntö, kevyempi alkoholiverotus ja halvemmat henkilöstökulut selvittänevät suuren osan ainakin edullisuudesta. Mutta mistä johtuu ”miellyttävien” paikkojen runsaus? Onko malka minun silmässäni? Näyttääkö baari aina vihreämmältä muurin toisella puolella?

En oikein keksi mitään hyvää syytä. Ehkä se, että Berliinissä kaljaa saa ympäri vuorokauden mistä tahansa kioskista tai kebaberiasta johtaa siihen, että baarien täytyy tarjota viinan lisäksi myös ympäristö, jossa ihmiset viihtyvät. Suomalaisen alkoholilainsäädännön eetoshan on tavannut olla se, että jos ihmiset viihtyvät ja juovat samalla alkoholia, niin jossain täytyy olla vikaa. Pimeässä, kylmässä ja yksin pitää sinun kaljasi kittaaman.

Elektronisen improvisaation ilta löytyi kellarista

Keikkapaikassa baarihenkilökunta oli selvästi järjestävän tahon aktiiveja, ei ammattilaisia. Liekö anniskeluluvan saanti Berliinissä helpompaa?

Värit. Berliinissä oli lukuisia vanhoja taloja, jotka on maalattu silmiinpistävän rohkeilla sävyillä. En usko värityksen olevan esimerkiksi tässä alkuperäinen.

Miksei Suomessakin voisi talojen värityksiä vaihtaa ajan ja muodin mukaisesti? Eikö Helsingissäkin voisi maalata seiniä 2010-luvulla jyrkemmillä sävyillä kuin mitä 1950-luvulla oli tullut arkkitehdille mieleen? Vastustaako museovirasto? Kaupunkisuunnitteluvirasto? Vai eikö muka kenellekään ole tullut vaan mieleen?

Ylipäätään rakennuskulttuurin pitäisi elää ajassa ja hengittää. Voitaisiinko esimerkiksi betonbrutalismin hirveimpiä muistomerkkejä pimpata väreillä tai valtaisilla muraaleilla? Ainahan sen maalin saa siitä pinnasta pois jos paljas betoni joskus jälleen ihmisiä erityisesti miellyttää.

Kiasman seinä on ollut Helsingissä hyvä esimerkki elävästä kaupunkikuvasta – koko museon ulkoasu on toisinaan muuttunut näyttelyiden mukaan. Eikö esim. Lahden kaupunginteatteria (Valtakunnallinen betonityö kunniamaininta vm.1983) tai Itä-Pasilaa voisi värjätä hiukan inhimillisemmiksi?

Viihtyisä ja kodikas pihakatu Itä-Pasilassa

Estetiikka on vaikea laji. Ymmärrän hyvin, että esim. Merihaalla on nykyisellään rakennushistoriallisia ja esteettisiä arvoja. Mutta kyllä Helsingistä löytyy useita sekä yksityisiä että julkisia kohteita, joiden ulkoasu kohenisi ”pimppaamalla”. Varmasti myös monen kiinteistön arvo samalla nousisi. Mihin Museoviraston linjauksista voi valittaa?