(Kolumni Saymaan kevätnumeroon.)
1930-luvulla Ranska rakensi valtaisin kustannuksin itärajalleen Maginot-linjan; satoja kilometrejä pitkän linnoitusketjun. Ensimmäisestä maailmansodasta oli otettu oppia. Harmillisesti myös saksalaiset olivat kehittäneet sotateknologiaansa ja keväällä 1940 Saksan motorisoidut joukot koukkasivat tykkiasemien ohi suoraan sisämaahan. Merde!
Tänä keväänä vellonutta Guggenheim-keskustelua seuratessa en ole voinut välttyä ajatukselta että Musiikkitalo oli erään aikakauden päätepiste, instituutioihin perustuvan korkeakulttuurin viimeinen bunkkeri. Kansa kun on kovasti sitä mieltä että ainakaan verorahoilla ei uusia eliitin museoita saa rakentaa. Argumentit ovat toki tuttuja jokaisesta suuresta kulttuurihankkeesta, mutta niiden raivokkuus on yllättänyt.
Millaisia satsauksia korkeakulttuuriin ylipäätään voidaan tulevaisuudessa tehdä? Kulttuurin julkinen rahoitus kohtaa yhtäaikaisesti kolme suurta muutosta: huoltosuhteen, kulttuurin ja median.
Suomessa on ollut viime vuosikymmenet verrattain hyvä huoltosuhde, jolla tarkoitetaan työtätekevien kansalaisten määrää verrattuna lapsiin, nuoriin ja eläkeläisiin – ylipäätään elättäjien ja elätettävien suhdetta. Työtätekeviä veronmaksajia on riittänyt kustantantamaan hyvinvointiyhteiskuntamme. Tulevaisuus ei näytä yhtä hyvältä. Erityisesti heikkenee ns. vanhushuoltosuhde, eli yli 65-vuotiaiden suhde 15-64 -vuotiaisiin. Kun vuonna 2008 vanhuksia oli 24,8%, niin vuonna 2030 suurten ikäluokkien eläköidyttyä meidän työikäisten pitää elättää lähes tuplasti enemmän eläkeläisiä (43,9%).
Tämä ei tunnetusti ole ilmaista. Sosiaali- ja eläkekustannukset nousevat vääjäämättömästi ja kaikelle muulle kivalle kuten kulttuurille jää yhä vähemmän tilaa niin kuntien kuin valtionkin budjeteissa.
Toinen haaste on koko kulttuurin kentän ja kuluttamisen muutos. Vaikka esim. klassinen musiikki on yhä yhtä arvokasta kuin vielä 80-luvullakin, on sillä kuitenkin nykyisin selkeästi enemmän haastajia; myös muut musiikin lajit ovat nousseet tukemisen arvoiseksi korkeakulttuuriksi. Huoltosuhde haastaa myös korkeakulttuurin – miten käy orkestereiden, jos nykyisen ikääntyvän yleisöpohjan tilalle ei kasva uutta yleisöä?
Median muutos taas johtaa uudenlaiseen päätöksentekoon ja demokratiaan, jossa kansalaisten suora vaikuttaminen näyttelee yhä suurempaa osaa. Väitän että Musiikkitaloa, joka oli hankala prosessi jo 2000-luvun alussakin, ei voitaisi enää rakentaa 2020-luvulla. Ei vaan onnistuisi, ainakaan julkisrahoitteisesti.
Kuitenkin Musiikkitalo on kävijämäärillään ja akustiikallaan vakuuttanut jo kaltaiseni skeptikotkin – kyllä se kannatti rakentaa. Ja mielestäni Helsingin kannattaisi pystyttää tulevaisuudessa myös uusi upea taidemuseo (Guggengaggelilla tai ilman).
Miten tulevaisuudessa sitten kultturille saadaan uusia tiloja ja julkista rahoitusta? Jotain ennustuksia uskallan tehdä: tilojen muunneltavuus, vanhojen rakennusten uusiokäyttö, verkostoituminen, muutosvalmius, väliaikaistilat, pop-up, genre-rajojen ylittäminen, kevyet organisaatiomallit ja yleisötyö ovat kymmenen vuoden kuluttua nykyistäkin tärkeämmässä asemassa.
Kulttuuri-ihmisten, taiteilijoiden ja taiteen ystävien, kannattaisikin pyrkiä uusien betoni- ja lasibunkkerien sijaan luomaan nykyaikaiset, liikkuvat ja täsmäiskuihin kykenevät joukot. Tulevaisuuden sotia ei voiteta edellisen sodan taktiikalla tai aseilla. Maginot-linjakin puskee heinää rauhallisella maaseudulla.