Petteri ”PC-käyttäjän käsikirjasta tuttu” Järvinen (kok), kirjoitteli eilen blogilleen rikosuhrien nimien julkaisemisesta.
Suomen poliisi tiedottaa niukasti onnettomuuksista ja niiden uhreista. Nimet jätetään kertomatta yksityisyydensuojaan tai ”tutkinnallisiin syihin” vedoten.
Periaate on sinänsä hyvä, mutta toimiiko se enää internet-aikakaudella? Nettietsivät tietävät joskus jopa enemmän kuin poliisi (esim. Hillomies, Wincapita). Kun poliisi kertoo uhrin tai tekijän sukupuolen ja iän, loppu on kenen tahansa googlattavissa. Kaikki henkilötiedot ovat jo netissä, usein vieläpä tekijän itsensä laittamina.
…
Kun omaisille on ilmoitettu, onko perustetta salata uhrien henkilöllisyyttä? Tieto löytyy kuitenkin netistä.
Enpä voisi olla enemmän eri mieltä. Mielestäni sekä uhrien että epäiltyjen henkilöllisyyttä tulee suojella niin paljon kuin mahdollista.
Tämähän on klassinen internet-ajan ongelma. Netti kun on vienyt informaation portinvartijoilta valtaa ja suurin osa tiedosta on tavalla tai toisella saavutettavissa netitse (lähes) välittömästi. Näin myös Hyvinkään tapauksessa.
Kysymys ei olekaan käytännölllinen vaan periaatteellinen. Siitä että kaikki tieto voi olla välittömästi saatavilla, ei seuraa se että kaiken tiedon olisi oltava välittömästi saatavilla. Kysymys on siitä minkälaisen yhteiskunnan me haluamme, ei siitä, millainen se on.
Millaista kehitystä haluamme edistää? Mitä seuraisi rikosten uhrien ja epäiltyjen nimien välittömästä julkistamisesta? Kuka kärsisi ja kuka voittaisi? Voittaisiko kukaan muu kuin keltainen lehdistö?
Loppujen lopuksi ei ole kyse edes laeista ja säännöksista vaan käytöstavoista; julkaisusta pidättäytyminen on kohteliaisuutta ja kunnioitusta uhreja ja heidän omaisiaan kohtaan. Suomessahan mm. Alibin kaltaiset julkaisut eivät moisista pikkuseikoista ole välittäneet edes ennen internet-aikaa.
Internet ei ole mikään yhteiskunnan ulkopuolinen ektoplasma vaan se peilaa koko kansakuntaa ja meitä kaikkia yksilöinä. Perinteiset journalistiset periaatteet ja poliisin toimintatavat ovat yhä täysin perusteltuja.
Suomessahan mm. Alibin kaltaiset julkaisut eivät moisista pikkuseikoista ole välittäneet edes ennen internet-aikaa.
Yksityisyydensuojan puolesta on hyviä argumentteja, mutta tähän tarttuisin kyllä. Totuus on se, että ns. sensaatiolehtien ohella mitkään muutkaan julkaisut eivät ole ”välittäneet moisista pikkuseikoista” ennen kuin vasta muutamien kymmenien vuosien ajan. Vielä ensimmäisinä sotien jälkeisinä vuosikymmeninä jopa suurten valtakunnallisten sanomalehtien rikosuutisissa kerrottiin järjestään sekä uhrin että tekijän koko nimi, ikä ja usein perhesuhteetkin, ja myös esimerkiksi motiivilla spekuloitiin estottomasti, tähän tapaan:
”Eilen klo 11.50 […] Kouvolan asemalla […] ylikonduktööri Kaarlo Edvard Myllys ampui v.t. asemapäällikkö Frans E. Nahin taskuaseella ja surmasi sitten itsensä. […] Myllys oli aikoinaan ollut pidätettynä virasta väkijuomien käytön vuoksi, mistä johtuen hän ilmeisesti hautoi kaunaa jutun tutkijana toiminutta Nahia kohtaan. Nahi oli syntynyt 1897 ja jäi häneltä vaimo ja lapsi. Myllys oli syntynyt 1882 ja oli hänkin perheellinen.” (Uusi Suomi 7.4.1945)
Usein kerrottiin jopa uhrin ja epäillyn kotiosoite, heistä julkaistiin valokuvia tms. Nämä käytännöt alkoivat vähetä vasta 60-70-luvulla ja silloinkin aluksi hitaasti ja asteittain.
Eli rikosuhreilla ei ole Suomessa ollut ylipäänsä minkäänlaista yksityisyydensuojaa kuin vasta sukupolven parin ajan. Ne, mitä luonnehdit ”perinteisiksi journalistisiksi periaatteiksi”, eivät ole kovinkaan perinteisiä vaan päinvastoin äskettäisiä. Historiallisesti paikkansapitävämpi tapa kehystää asiasi retorisesti olisi todeta, että yksityisyydensuoja on Suomessa kovin hento ja hauras ja vasta ensimmäistä kertaa kunnolla vakiintumassa ollut asia, jota on varjeltava, jotta se ei jää pelkäksi lyhyeksi välivaiheeksi kahden yksityisyydensuojattomuuden kauden välissä: menneen ja tulevan.
Kiitos perspektiivikorjauksesta. Tämä toki juuri näin.