Studio Skaala kyseli ajatuksiani tilojen väliaikaiskäytöstä. Tässä teksti myös tänne blogille, alunperin julkaistu Måndagin fb-sivuilla. Taustalla muutokset VR:n konepajalla:
Studio Skaala on toiminut vuodesta 2000 lähtien VR:n konepajalla Helsingin Vallilassa. Uuden kaavan mukaan on vaarana, että pienet luovat toimijat joutuvat lähtemään suurten tieltä. Yhteistyössä suunnittelutoimisto Måndagin kanssa Skaala haluaa herättää keskustelua siitä, miten Helsingissä tiloja voitaisiin käyttää luovasti eri tahojen välillä ja miksi on tärkeää on pitää päätösprosessit avoimina.
Kuva: Jakke Nikkarinen
Maailmaa muuttavat päätökset tehdään kaupungeissa. Pienet, luovat toimijat puolestaan ovat kaupunkirakenteessa kuin vesi, joka vapaasti valuessaan täyttää tyhjät aukot ympäriltään. Pienuudessa ja väliaikaisuudessa piileekin eräs keskeinen ongelma: kaupunki ja yksityiset kiinteistöyhtiöt haluaisivat mieluiten vuokrata mahdollisimman suuria kiinteistökokonaisuuksia mahdollisimman pitkiksi ajoiksi. Markkinat ja kaupunki toimivat siis osin eri logiikalla kuin nopeasti kehittyvät luovat alat. Miten pienet ja isot toimijat saataisiin kohtaamaan?
Ensimmäinen askel pitäisi olla se että ongelman olemassaolo ylipäätään tunnustetaan. Esim. Amsterdam ”kätilöi” kiinteistöhankkeita ja luovien alojen toimijoita käytetään yhtenä työkaluna kaupunki- ja aluekehittämisessä.
Helsingissä vastaavat käytännöt ovat vielä lapsenkengissään. Usein esteenä ovat tiukat normit, jotka on suunniteltu nykyaikaista rakennuskantaa varten ja niiden soveltaminen suoraan vanhoihin kiinteistöihin voi olla jopa tuhoisaa. Esimerkiksi sisäilmaa koskeva normiohjaus on tarkoitukseltaan hyvä, mutta menee käytäntöön sovellettaessa usein poskettomuuksiin. Onko todella niin että vanhan puukoulun sisäilmasta ei voida pitää huolta tuulettamalla – kuten on toimittu kymmeniä, jopa satoja vuosia, vaan on pakko olla koneellinen ilmastointi? Tarvitaan joustavuutta ja tulkinnan varaa, kaupunkilaisjärkeä.
Mutta on Suomessa monia onnistuneitakin esimerkkejä vanhojen tilojen uusiokäytöstä: Korjaamo ja Kaapelitehdas Helsingissä, Telakka ja Tulli&Pakkahuone Tampereella, Turussa Logomo ja Seinäjoella Rytmikorjaamo tulevat ensimmäisenä mieleen. Oranssi Ry:n puutalot puolestaan ovat mainio esimerkki hiukan erilaisesta toimintatavasta. Purku-uhan alla olleita puutaloja vallattiin ja korjattiin talkootyönä perinteisin menetelmin. Rakennukset saatiin säilymään todella edullisin kustannuksin. Kaupunginhallituksen edustajana en voi ehkä kehottaa talonvaltauksiin, mutta kyllähän nuoriso välillä vähän turhan nössöltä vaikuttaa.
70-luvulla modernisoinnin vimmassa vanhoja rakennuksia purettiin kaupunkikuvasta tai historiallisesta arvosta välittämättä. Välillä tulee olo, että nyt on puolestaan menty toiseen äärilaitaan – onko aivan jokaista betonibrutalismin tuotosta suojeltava kuin herkkää mestariteosta? Olennainen kysymys on kuinka laajasti suojelua tarvitaan. Onko rakennuksia suojeltava kokonaisvaltaisesti jokaista pintamateriaalia ja rakennusteknistä ratkaisua myöten vai voisiko suojelun kohteena olla esimerkiksi vain massoittelu? Suojelua suunniteltaessa tulisi ottaa huomioon myös taloudelliset tosiasiat: jos rakennus ylisuojellaan lattiasta kattoon, tulee korjaamisesta kallista ja uusiokäytöstä hankalaa. Kuoliaaksi suojelu ei ole kenenkään etu.
Toisaalta on hyväksyttävä, että osa vanhoista rakennuksista on kunnostettava ja suojeltava kustannuksista huolimatta. Samalla pitäisi ymmärtää, että suojelun kustannuksia ei aina voida sälyttää täysmääräisesti rakennuksen käyttäjien vastuulle, hyvänä esimerkkinä Lapinlahden sairaala.
Muutos on varmaan ainoa asia, jonka pysyvyyteen voi luottaa myös tulevaisuudessa.
Kuva: Jakke Nikkarinen
Konsepti: Måndag, Teksti: Hannu Oskala / Henriikka Simojoki
Toistan aiemmin eri yhteyksissä esittämäni mielipiteen: Suomessa voisi aivan suosiolla suojella (ja vaatia korjattaviksi vain alkuperäisillä materiaaleilla ja menetelmillä) kaikki jäljellä olevat ennen 2. maailmansodan päättymistä valmistuneet talot. Näitä on rakennuskannasta melkoisen pieni osa. Sitten taas vuodesta 1960 eteenpäin valmistuneista voisi suojella esimerkiksi 1 prosentin rakennuskannasta. Loput voisi restauroida puskutraktorimenetelmällä, sikäli jos omistaja ei vapaaehtoisesti halua huoltaa ja korjata.
Tarve koneelliseen ilmanvaihtoon kertoo melkeinpä siitä, että rakennus on suunniteltu väärin. Ei talon kuulu olla pullo! Kylpyhuoneet yms. märkätilat voivat olla pulloja mutta kuivat asuintilat rakennettakoon sillä tavoin että konvektio ja kesäaikaan ikkunat auki tuulettaminen riittävät vaihtamaan ilmaa. Jos tämä muka tuhlaa liikaa lämmitysenergiaa, niin puetaan yksi kerros vaatteita lisää päälle ja lasketaan huonelämpötilaa, se on paljon tehokkaampi keino säästää.
Energiankulutus per capita on kasvanut valtavasti viimeisen sadan vuoden aikana. Joku voisi laskea, mikä osuus tästä on suoraa seurausta asumisväljyyden kasvusta, ja mitä on tapahtunut lämmitysenergian kulutukselle per asuinneliö. Jos uskoisi nykyisiä normien säätäjiä ja talokauppiaita, voisi kuvitella että lämmitysenergiaa käytetään asuinneliöä kohden nykyään huomattavasti vähemmän kuin sata vuotta sitten. Olisikohan näin? Aavistelen, että välttämättä ei.