Helsingin Sanomat kysyi heti vaalikoneensa ensimmäisessä kohdassa vaikeita.
Suomen velkaantuminen on käännettävä laskuun vaikka se samalla tarkoittaisi leikkauksia palveluihin ja etuuksiin.
Minun oli pakko vastata tähän ”En osaa sanoa”. Kysymyksen lähtökohta on virheellinen. Siinä oletetaan että Suomen velkaantumisen kääntäminen laskuun tarkoittaisi välttämättä leikkauksia palveluihin ja etuuksiin. HS:n kysymyksenasettelu edustaakin Suomessa valitettavan suosittua sadofiskalismia, jossa tärkeämpää tuntuu olevan se että jotakuta sattuu kuin se että saataisiin jotain fiksua aikaan.
Valtion velkaa mitataan suhteessa bruttokansantuotteeseen. Jos bruttokansantuote kasvaa nopeammin kuin velka, kääntyy velkasuhde laskuun, vaikka velka kasvaisikin. Valtionvelan määrä ei ole moraalinen kysymys vaan käytännöllinen. Ketään ei ole pakko sattua. Palveluja ei ole pakko leikata.
Hyvä esimerkki on… …Suomi. Vuonna 1995 valtionvelkaa oli 62,6%, euromääräisesti 60,1€ miljardia. Vuonna 2005 valtion velkaa oli yhä 60 miljardia, mutta se oli enää vain 38,1% BKT:sta. BKT kasvoi tuolla välillä 96,1 miljardista 157 miljardiin. Suomi käänsi “velkaantumiskehityksen” laskuun talouskasvulla. Palveluja ei leikattu.
Velkasuhde (vihreä viiva) laskee voimakkaasti vaikka valtion velka pysyy ennallaan (sininen viiva) koska BKT kasvaa (keltainen viiva)
Kysynnän puutteesta johtuvassa taantumassa leikkauksiin ei kannata ryhtyä – kierre vaan pahenee, vaan pyrkiä talouskasvua edesauttaviin päätöksiin. Tällaisia ovat perinteisesti investoinnit. Suomen valtion 10 vuoden viitelainojen korot ovat tällä hetkellä negatiivisia. Meille siis maksetaan siitä että otamme rahaa vastaan. Toistan: korot ovat negatiiviset. Nyt jos koskaan kannattaisikin laittaa lapio maahan, jos fiksuja hankkeita vaan löytyy – tyhmiä ei tietenkään kannata toteuttaa nytkään.
Siinä on paikka, mikset jo kaiva!
Mutta myös muutoksia on tehtävä. Ilman uudistuksia monet palvelumme etenkin kuntasektorilla ajautuvat vaikeuksiin lähes vääjäämättä. Jos julkinen sektori toimisi tehokkaammin, rahaa jäisi jäljelle paitsi välttämättömien palveluiden säilyttämiseen myös laadun parantamiseen. Uudistaminen ei tarkoita palveluiden heikentämistä. Kaipaako joku todella 80-luvun palveluja virastoaikaan kolmena kappaleena?
Kannattaa kuitenkin muistaa että mikä tahansa julkisen talouden menokasvu ei ole elvytystä. Lentoradan rakentaminen olisi investointi, mutta kannattamattoman lentokentän ylläpito verovaroin on vain haaskausta taloustilanteesta riippumatta. Tämä usein unohtuu etenkin vasemmistotaustaisilta poliitikoilta, jotka laskusuhdanteessa vannovat keynesilaisen talouspolitiikan nimiin. Nousukauden keynesiläisiä on selvästi harvemmassa. Se siitä suhdannepolitiikasta. Ja realismista.
Epämiellyttävä totuus on se että Suomen talouskasvu ei välttämättä lähde pitkälläkään aikavälillä enää 90-luvun lopun kaltaiseen nousuun. Ei tule sitä uutta Nokiaa. Tähän samaan saumaan iskee vielä aina 2030-luvulle saakka heikentyvä huoltosuhteemme: työikäisten määrä vähenee ja eläkeläisten kasvaa. Talouskasvumme rakennuspalikat heikkenevät. Tämä on se kuuluisa kestävyysvaje. Pidemmällä tähtäimellä tulojen ja menojen on oltava tasapainossa.
Jos joudumme todellisten leikkausten eteen, tulee nekin toteuttaa rakenneuudistusten kautta ja kehittämällä kasvun rakennuspalikoita. Lisätään työvoimaa, helpotetaan työllistämistä, selkeytetään sosiaaliturvaa, verotetaan päästöjä työn sijaan. Perustuloon olisi pitänyt siirtyä jo vuosia sitten. Erilaisiin olosuhteisiin rakennettujen olemassa olevien järjestelmien leikkaukset tuottavat usein vain tehottomuutta – fiksumpaa on ostaa pienempi uusi auto kuin yrittää kihnuttaa eteenpäin koslalla, jossa on enää vain kolme ehjää rengasta jäljellä.
Rakenteiden muuttaminen ei ole helppoa. Sen on kuntapolitiikka minulle karusti opettanut. Strategiset päämäärät hautautuvat yksittäisten päätösten vyöryn alle eikä laajempaa kokonaisuutta ole helppo hahmottaa.
Maamme hyvinvointijärjestelmään on sisäänrakennettu niin monen eri intressiryhmän piste-etuja, että kokonaisuuden etua ei valvo enää kukaan, mutta lähes jokaisen kannattaa jarruttaa jotain muutosta. Lopputuloksena päätöksenteko halvaantuu. Stubbin hallituksen kyvyttömyys tehdä yhtään mitään on tästä paraatiesimerkki.
Toivottavasti meillä on rohkeutta muuttua ennen kuin on pakko muuttua. Selkä seinää vasten kukaan ei tee harkituimpia päätöksiä. Se on kuitenkin varmaa että kuritusfantasiat kannattaa tyydyttää kioskikirjallisuudella talouspolitiikan sijaan.
Selkeäsanaista tekstiä. Toivon monen lukevan…
Yksi ikävä ongelma nykyisessä tilanteessa, joka on hyvä todeta, on pankkien rooli: negatiivinen korko on heitä varten, mutta he eivät tästä huolimatta ole rohkeampia lainoittamaan suomalaisia. He ovat liiankin tietoisia omasta osuudestaan finanssikriisin laukeamiseen, etteivät löydä rohkeutta korjata sitä höllentämällä ehtojaan ja uskomalla positiivisen kulutuksen kierteeseen.
Olipa selkeästi sanottu. Juuri näin se yleensä menee. Valtava määrä eri intressiryhmille tärkeitä tai ”tärkeitä” yksityiskohtia puurouttaa päätöksenteon.
Pari maallikkohuomiota:
– Jos BKT on kasvanut vuosina 1995-2005 euromääräisesti 64%, eikö tuo luku pitäisi korjata inflaatiolla että saataisiin todellinen BKT:n kasvu? Vastaavasti, jos euromääräinen valtionvalka on pysynyt samana, eikä inflaatio merkitse sitä että valtionvelka on todellisuudessa pienentynyt roimasti?
– Jutussa ei kerrota kuinka paljon rahaa on mennyt vuosikymmenen aikana tuon euromääräisesti samansuuruisena pysyneen velan hoitoon.
– Jutussa esitetään keinoja talouskasvun aikaansaamiseksi, mutta niiden joukkoon on sijoitettu irrallisen tuntuinen lause ”Perustuloon olisi pitänyt siirtyä jo vuosia sitten”. Miten perustuloon siirtyminen aikaansaa talouskasvua?
– Argumentti velanoton kannattavuudesta näyttää perustuvan siihen että korot ovat nyt nollassa tai peräti negatiivisia. Eikö se ole kuitenkin hyvin poikkeuksellinen asiantila joka tulee väistämättä ennenpitkää muuttumaan?