Viimeisen parin päivän aikana kulttuuri- ja tapahtuma-alan mitta on alkanut täyttyä. Ymmärrän tilanteen ja turhautumisen täysin. Kulttuuriala ei kaipaa poliitikkojen silittelyä (ei varmaan minunkaan), se kaipaa että sitä kohdeltaisiin reilusti ja siirryttäisiin sanoista tekoihin.
On täysin kohtuutonta että lähes mielivaltaisten toimivaltarajojen vuoksi meillä saa olla auki ravintola, johon on paikannettu lukuisia koronaryppäitä, siellä saa laulaa karaokea ja tanssia levymusiikin tahdissa. Mutta auta armias, jos sinne astuisi trubaduuri kitaroineen. Välittömästi ravintolasta tulisikin yleisötilaisuus ja jotenkin maagisesti koronariski moninkertaistuisi.
Tämä on täysin älyvapaata, epäloogista ja epäreilua. Erityisen epäreilulta se tuntuu siksi että kulttuuri- ja tapahtuma-ala – toisin kuin Heidi’s Bier Bar – otti koronan tosissaan. Paikkoja vähennettiin, katsomoissa istuttiin maskit päässä ja yleisön ruuhkautumista vältettiin. Eikä konsertteihin syksyllä ketjuja onnistuttukaan paikantamaan. Ei voi välttyä ajatukselta että tapahtuma-alan kohtelu johtuu osin siitä että kulttuuria ei vieläkään pidetä ”oikeana työnä” – nehän saattaa vaikka tykätä siitä!
Kulttuuri- ja tapahtuma-alaa on tuettu koronan aikana. Mutta rakenteidemme luonteesta johtuen tuki ohjautui pääosin toimijoille, jotka olivat jo aiemmin olleet jollain tapaa tukijärjestelmän piirissä. Se osa alasta, joka toimii markkinaehtoisesti eikä ole tottunut olemaan käsi ojossa valtion tai kunnan suuntaan jäi velipuolen kumminkaiman asemaan. (Sama ongelma vaivasi myös yrityksille suunnattua BusinessFinland -tukea.) Tämän huomasi siitäkin että myös meillä Helsingissä tukea haki syksyllä koronan myötä aivan erilaisia toimijoita kuin tavallisesti.
Mutta tässä ollaan.
Mitä pitäisi tehdä nyt? Ensinnäkin mielestäni sekä Suomen filmikamari että Muusikkojen liitto ovat aivan 100% oikealla asialla haastaessaan AVIen päätöksiä. Vaikka yleisötilaisuuksien rajoittaminen voi olla oikea päätös, tulisi AVIen perustella ne pätevästi ja muihin toimijoihin ja mm. elinkeinotoiminnan vapauteen suhteuttaen. Kulttuuri- ja tapahtuma-alan elinkeinotoiminnan vapaus on yhtä arvokasta kuin ravintolatoiminnankin.
(Ylipäätään AVI:lla on suuri itsenäisyys käyttää valtaa. Vaasassa elokuussa Länsi- ja Sisä-Suomen AVI sulki ”Old Irish Bar” -ravintolan viikoksi koronatartuntojen vuoksi. Voi vain ihmetellä miksei vastaavia sulkuja ole tehty sittemmin vaikka vain muutama kapakka vastaa useista prosenteista Suomen jäljitetyistä koronatapauksista.)
Toiseksi katseet pitää kääntää eteenpäin. Syksy ja talvi on jo paskottu. Nyt pitää kulttuuri- ja tapahtuma-alan sekä valtion ja kuntien yhdessä pitää huolta siitä että ei paskota kesää ja syksyä.
Vaikka ensi kesänä koronatilanne jo mahdollisesti mahdollistaisi tapahtumien järjestämisen, on niiden suunnittelu mahdotonta koska järjestämisen riskit ovat niin valtaisia. Kukaan ei voi luvata etteikö jopa päivien varoajalla voitaisi yhtäkkiä kieltää puoli vuotta valmistellun tapahtuman järjestäminen johon on jo investoitu iso summa rahaa ja aikaa.
Konkreettisesti tämän tulisi tarkoittaa ministeri Mika Lintilän HS:n haastattelussa esiin nostamaa ”tappiotakuuta”. Valtion (ja mahdollisesti suurimpien kuntien) tulisi taata tapahtumajärjestäjille tappiotakuu jos festivaaleja, messuja tai muita tapahtumia ei kyetäkään järjestämään koronarajoitusten vuoksi. Jos kaikki etenee kuten ennustetaan, eli rokotekattavuus nousee, kuolemantapausten määrä laskee ja sairaalahoidon tarve vähenee, on todennäköisyys sille että festivaalit voidaan järjestää suunnitellusti hyvä. Silloin valtion ja kuntien tappiotakaus, riskinjako, jäisi pieneksi – parhaassa tapauksessa summa jää nollaan euroon.
Vastuu valtakunnallisesti tappiotakuusta on mielestäni valtiolla (TEM/OKM), mutta myös meidän Helsingissä tulisi miettiä olisiko meidän liikuttava nopeasti ja valmisteltava tappiontakausmekanismia valtion mekanismi huomioiden vähintäänkin kaupunkimme suurtapahtumille. Luottamuksen luomiselle on jo kiire. Tämän lisäksi tavanomaisista kulttuuriavustuksista avustettavien pienempien tapahtumien kohdalla tulee löytyä ratkaisuja joiden avulla valmistelua uskalletaan tehdä (esim. Alppipuiston kesä).
Tekijät ja tapahtumat eivät voi yksin tätä riskiä kantaa, korona-peruutukset tarkoittaisivat konkursseja ja tappioita, joiden vuoksi koko alan nousu koronakuopasta hidastuisi entisestään. Seuraavan kerran tapahtumia vasta 2022? Todellako?
Yhteisvastuullisen riskinjaon avulla voimme saada ensi kesäksi Suomeen kaikkien aikojen kesän. Kesän jota me kaikki, niin lavoilla, lavojen takana kuin yleisössä, kaipaamme.