Tässä on suosikkikarttani. Kaupunkivaltioiden Eurooppa. Verkosto, toisiaan tukeva ja kehittävä: Euroopan keskellä kaupunki pärjää. Kaupunki käy kauppaa, menestyy, kukoistaa suhteessa toisiin. Ihmiset liikkuvat, kulttuuri, kielet, tavat, tutkimus, tapahtumat, yritykset siirtyvät sujuvasti metropolista toiseen. Ehkä joskus tulevaisuudessa supernopeiden junien verisuonisto yhdistää ne sujuvasti. Ehkä tulevaisuudessa Kaupunki on kansallisvaltiota tärkeämpi.

Suomi ja Suomen ainoa kaupunki Helsinki näyttää tällä kartalla syrjäseudulta. Euroopan Kainuu. Yksin pohjoisessa. Kylmää, pimeää, ehkä jääkarhuja.

Kartta ei kuitenkaan ole koko totuus. Se näyttää kovin toisenlaiselta jos siihen lisätään Pietari, viiden miljoonan asukkaan metropoli ja Moskova, 12 miljoonan asukkaan megapolis. Ja nekään eivät ole yksin idässä jos lisätään karttaan kolmen miljoonan Kiova, Helsingin seudun kokoinen Harkova ja miljoonan asukkaan Odessa.

Mutta venäläisiä kaupunkeja ei enää voi kartalle laittaa. Ei vaikka kuinka haluaisi. Toivottavasti voimme joskus lähiaikoina lisätä ukrainalaiset. Sota ja Venäjän autoritäärinen hallinto on itse luonut itärajalle muurin jonka pikainen purkaminen tuntuu kaukaiselta. Emme voi enää koskaan enää luottaa Putinin hallintoon. Juuri tätä kirjoittaessani uutisoitiin että Venäjä lopettaa sähköntuonnin Suomeen. Vihdoin, ja olisi ollut parempi lopettaa se itse kuin odotella Venäjän sen tekevän puolestamme.

Mutta samalla olen pohjattoman surullinen. Venäjällä olisi paljon annettavaa meille, meillä Venäjälle ja demokraattinen, avoin ja tasaveroinen Venäjä auttaisi koko Eurooppaa kukoistamaan.

Miten demokrattinen Venäjä tuntuisi? Itä-Suomen lomakylät ja kylpylät majoittaisivat Pietarin vieraita, Aleksanterin teatteri Helsingissä olisi Helsingin venäläinen teatteri joka kilpailisi Svenskanin kanssa parhaista musikaaleista ja näytelmistä. Jääkiekko-, jalkapallo ja koripallojoukkueet pelaisivat yleiseurooppalaisissa liigoissa, venäläiset bändit soittaisivat täysillä klubeilla, venäläisiä elokuvia näkisi muuallakin kuin leffafestareilla, suomalaiset opiskelisivat venäläisissä huippuyliopistoissa, venäläiset EU:ssa, supernopea junaverkko olisi ulotettu ainakin Moskovaan saakka – yöjunalla Moskovasta Pariisiin.

Ja siinä missä venäläisiä näkisi Saimaalla, moni suomalainen ostaisi kesämökin Kannakselta, tai ehkä urbaanimman ”mökin” vaikka Viipurista tai Pietarista. Tai miksei jostain syvemmältäkin. Venäjä toisi Eurooppaan muutakin kuin öljyä, kaasua ja kaviaaria. Koko maanosa voisi käyttää nykyistä pienemmän osuuden (ydin)pommeihin, tankkeihin, ohjuksiin. Ihmisiin aseiden sijaan.

Eikä vain kauppaa ja turismia, vaan myös koulutus heijastelisi muuttunutta maailmaa: venäjän opiskelu ehkä vihdoin alkaisi normalisoitua. Suomalaisista suurempi osa osaisi edes auttavasti kyriliset kirjaimet, Itä-Suomessa venäjä olisi luonteva toinen kielivalinta. Karjalassa ja Savossa rajaseudut olisivat yhtä luontevasti kaksikielisiä kuin Tornionjokilaaksossa.

Niin. Ja se raja. Raja. Se olisi yhtä matala kuin Tornionjokilaaksossa. Ei viisumeita kumpaankaan suuntaan. Helsingistä voisi lähteä spontaanisti kahden tunnin pikajunalla Pietariin viikonloppua viettämään, ja toisin päin – Helsinki olisi se paikka johon pietarilaiset tulisivat kokemaan, elämään, rakastumaan, opiskelemaan ja tekemään töitä. Sortavalassa asuisi suomalaisia, Kiteellä venäläisiä.

Mutta ei. Kaikki tämä paskottiin varmasti jo kauan sitten. Ehkä 2000-luvun alussa, ehkä aiemmin. Itse en sitä silloin nähnyt. Vielä 2008 ajattelin että nykyinen Venäjä on jotain ihan muuta kuin Neuvostoliitto. Mutta ei se ollut. Olen vältellyt r-sanan käyttöä niin julkisessa kuin yksityisessä keskustelussa, mutta neukuista, neukuista minä nyt puhun. Tämä Venäjä, Suur-Rossia, se on vain säälittävä paskainen Neukkula.

Se on Neukkula joka kuvittelee että alistamalla, tappamalla ja raiskaamalla voi saavuttaa suuruutta ja mahtia. Se on Neukkula joka kuvittelee että valtaamalla peltoja tai öljylähteitä se voisi nousta jälleen maailman toiseksi navaksi.

Ei se voi. Päin vastoin.

Se on paskan diktaattorin johtama paska suurvaltakulissi. Liput liehuvat, torvet soivat, paraatipanssarit näyttävät uljailta – ja samaan aikaan suuri osa kansasta kakkaa yhä kylmään ulkovessaan.

Lähestulkoon kaikki yllä luettelemani Venäjän ”mahdollisuudet”, se Venäjä jonka ystävä haluaisin olla, se Venäjä jonka haluaisin kokea, perustuvat luottamukseen, tasaveroisuuteen. Ne eivät perustu tykin piipun antamaan uhkaan, alistamiseen. Se suhde ei voi rakentua pelolle.

Ja vaikka kylmä sota palasikin tänä keväänä tankkiarmeijoineen, se ei palauttanut meitä taloudellisesti 1920-luvulle. Nykyaikainen talous syntyy verkostoissa, vaihdannassa, globaalin talousjärjestelmän positiivisessa yhteistyössä. Ja suurin lisäarvo syntyy ihmisistä ja jalostamisesta, ei raaka-aineista. Talouskasvumme ei ole kivikautista nollasummapeliä, jossa valloittava heimo voittaa kultaa ja naaraita. Ei tän pitänyt enää olla näin saatanan alkeellista. Eihän?

Ja kaiken tämän sanottuani, seuraava kysymys kun Venäjän sota Ukrainassa on tavalla tai toisella päättynyt, on Kiina. Kiina, Kiiina, Kiina. Miljoonia uiguureita leireillä, tykit kohti Taiwania. Ja kymmeniä kertoja merkittävämpi tekijä maailman taloudessa kuin surkea kehitysmaa Venäjä. Kiina valmistaa televisiomme, puhelimemme, tietokoneemme. Mistä sinä olet valmis luopumaan jos Kiina hyökkää Taiwaniin?

Mutta Venäjä. Vihattu, rakas, vieras ja samalla niin saatanan tuttu. Suomen tulee tukea Ukrainaa kaikin mahdollisin keinoin ja NATO-jäsenyytemme auttaa – meidän ei tarvitse pelätä tukeamme. Mutta samalla meidän pitää olla valmiita, jos siihen on vain mahdollisuus, etsimään tietä kohti uutta suhdetta naapurimme kanssa. Koska maailma jossa Suomen ja Venäjän välille nousee muuri, on maailma jossa sekä Venäjä, Suomi ja Eurooppa ovat köyhempiä. Niin henkisesti kuin taloudellisestikin.

Mutta avaimet tähän kehitykseen ovat Moskovan käsissä. Länsi, me, emme voi Ukrainan tuhon jälkeen vain avata taloutta ja muita suhteita kuin mitään ei olisi tapahtunut. Venäjän on muututtava. Merkittävästi. Pysyvästi. Pyydettävä anteeksi. Kaduttava.

Minä olen sen verran vanha että muistan kun Neuvostoliitto romahti, ja muistan jotain sitä edeltäneeltäkin ajalta. Toivottavasti tällä kertaa raja ei pysy kiinni 45 vuotta.

Ja samalla en voi kokea vain vihaa. Tunnen surua. Pohjatonta. Siellä Ukrainan pelloilla kuolee ihan yhtä turhaan se venäläisen äidin poika kuin ukrainalainen sankari. Yhtä mieletöntä, yhtä turhaa.