Vihreät nuoret ja Turun seudun vihreät ehdottavat puoluekokoukselle siirtymistä kahden puheenjohtajan malliin. Kukamitähäh? Tällä tarkoitetaan monissa eurooppalaisissa vihreissä puolueissa käytössä olevaa tapaa, jossa puolueella on yhden puheenjohtajan sijaan kaksi tasavahvaa puheenjohtajaa. Näin on esim. Ruotsissa ja Saksassa. Ajatuksesta on väännetty aiemmin jo vuosien 2005, 2007 ja 2011 puoluekokouksissa.
Perustelut mallin puolesta ovat varsin yleviä ja kannatettavia. Mallin puolustajien mukaan se:
– haastaa vanhan hierarkkisen ja autoritäärisen puoluepolitiikan kulttuurin
– tunnustaa puolueen moniäänisyyden ja
– pyrkii vähentämään politiikan henkilökeskeisyyttä
– jakaa valtaa, vastuuta ja työtaakkaa sekä
– mahdollistaa profiloitumisen useammalla kärjellä.
Puoluehallitus käsittelee vastauksessaan hyvin järjestelyn käytännön ongelmia. En puutu niihin sen enempää. Ihan varmasti puolue saisi mallin jollain tapaa toimimaan. Kyllähän tylsälläkin kirveellä saunaklapit hakkaa.
Kuva: Mikko Heikkinen / Luonnontieteellinen keskusmuseo
Mallin puolustajat kuitenkin unohtavat mikä on puolueen tehtävä. Se ei ole olla vain kaunein ja kirkasotsaisin, olla itsetarkoituksellisesti haastava. Puolueen tehtävänä on ajaa edustamiamme asioita ja arvoja: ympäristön- ja ilmastonsuojelua, eläinten oikeuksia, tasa-arvoa, sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja kestävää talouspolitiikkaa. Suuria muutoksia puolueen toimintatapoihin tehtäessä täytyy ensisijaisesti miettiä, miten muutokset vaikuttavat näiden tavoiteiden toteutumiseen. Puolue on väline, ei päämäärä itsessään.
Vihreiden suurin imagollinen ongelma on yhä se että meitä pidetään haihattelijoina. Meihin ei voi luottaa, me emme ajattele ”tavallisia ihmisiä”, meidän tavoitteitamme ei tunneta, olemme citylattevihreitä: todellisuudesta vieraantuneita hyysäjiä, ylimielisiä elitistejä, autovihamielisiä homokukkahattutätejä. Mainitsinko jo naimalakon?
Kahden puheenjohtajan malli ajaisi Vihreät suomalaisessa puoluekentässä vielä erikoisempaan asemaan kuin missä nyt jo ryhmäkurittomina ja radikaalisti avoimina olemme. Kahden puheenjohtajan malli heikentäisi mahdollisuuksiamme ajaa äärimmäisen tärkeitä tavoitteitamme.
Jos haluamme edistää vihreiden arvojen ajamista ympäri Suomen niin valtuustoissa kuin eduskunnassakin, meidän pitää olla mahdollinen puolue nykyistä selvästi laajemmalle joukolle äänestäjiä. Meidän tavoitteenamme on oltava 20% vaalikannatus, vaikka se ei tänään realismilta tunnukaan.
Kahden puoluejohtajan malli ei edistä puolueemme päätavoitetta – vaikutusvaltamme kasvattamista vaaliuurnien kautta. Me tarvitsemme puoli miljoonaa ääntä lisää. Me tarvitsemme selkeämmän ja ymmärrettävämmän sanoman, emme nykyistäkin monikärkisempää ja sekavampaa puolueviestintää, jossa ne kalliit 15 tv-sekuntia joudutaan käyttämään organisaatiomallimme selittelyyn. Toisinaan on ihan ok olla samanlainen kuin muut.