Posts Tagged ‘soininvaara

22
/
Dec
/
10
 04:12

hyvitysmaksuista osa 3

Olin noin neljä vuotta sitten Kansanmusiikin edistämiskeskuksen järjestämässä apurahaseminaarissa, jossa meille kansanmusiikkitoimijoille kerrottiin tukea myöntävistä tahoista. Hyödyllinen semma, ehdottomasti.

Hyvitysmaksu näytti olevan mielenkiintoinen aihe. Vuoden vilkkain päivä tällä blogilla.

Meille esiteltiin mm. esittävän säveltaiteen edistämisen keskusta, ESEK:iä, jonka rahoituksen kerrottiin pohjaavan hyvitysmaksuihin.

Presentaation loputtua esitin yksinkertaisen kysymyksen: “Mitäs sitten tapahtuu jos hyvitysmaksutulot vähenevät, kun cd-r -levyjä ja muita tallennusformaatteja ei enää tarvita?”. Sain vastaukseksi että ei syytä huoleen.

Ja tässä nyt sitten ollaan. Melkoinen osa sisällöistä on jo pilvessä ja sinällään yhä hyväksyttävän hyvitysmaksun legitimiteetti on vaakalaudalla kun sitä yritetään ulottaa myös laitteisiin, joissa sen oikeutus on yhä kyseenalaisempi.

Samassa tilaisuudessa Taiteen keskustoimikunnan silloinen puheenjohtaja Hannu Saha esitteli meille kulttuurin tukijärjestelmää yleisemminkin. Rahoitustilanne oli kuulemma parantunut kun kulttuuri on saanut lisää Veikkaus-voittovaroja. Kysyin Hannulta mitä sitten tapahtuu, jos Veikkauksen monopoli kaatuu.

Ei kuulemma syytä huoleen. Dam-di-dam-dam-dam-dam.

tv-museo

Aika ajoi Sisä-Suomen Tv-museon ohi

Ongelmat hyvitysmaksukertymässä olivat mielestäni nähtävissä ja ennakoitavissa. Ei nykyisen tilanteen olisi pitänyt tulla millään tapaa yllätyksenä kenellekään.

Pidän yhä kovalevyihin kohdistettua hyvitysmaksua periaattessa perusteltuna – niin suuri osa käyttäjistä käyttää kovalevyä yksityiseen kopiointiin ja kuten edellisessä postauksessani totesin, “merkittävän määrän” kynnys ylittyy teraisen kovalevyn kohdalla jo noin prosentin käyttöasteesta.

Tästä ei kuitenkaan suoraan seuraa se, että järkevin tapa kerätä tämä sinällään perusteltu hyvitysmaksu olisi lätkäistä ulkoisiin kovalevyihin, matkapuhelimiin tai mp3-soittimiin lisämaksu.

Osmo Soininvaara perustelee blogikirjoituksessaan varsin hyvin miksi hyvitysmaksujen kaltaiset pisteverot eivät ole kansantalouden kokonaisedun mukaisia:

Satunnaiset pisteverot ovat talousteoreettisesti erittäin huono verotusmuoto. Ajatelkaamme, että sotainvalidit saisivat oikeuden verottaa sinisiä villatakkeja, partiolaiset kumisaappaita ja suksivoiteista kerättäisiin erityisverolla rahaa syöpälapsille. Kuka näitä voisi vastustaa, siis sotainvalideja, partiolaisia ja syöpälapsia? Pisteverot kuitenkin vinouttavat käyttäytymistä. Vähemmän sinisiä villapuseroita ja enemmän sinisiä puuvillaisia puseroita tai punaisia villapuseroita. Enemmän kitkapohjasuksia voideltavien sijaan ja vähemmän kumisaappaita.

Tätä logiikkaa vastaan on täysin mahdotonta argumentoida järkevästi.

On täysin mahdollista, että Suomen valtio menettää kovalevyjen tai dvd-levyjen myynnin vähenemisen seurauksena enemmän verotuloja, kuin mikä hyvitysmaksu ko. tuotteista on. Tosiasioiden tunnistaminen olisi hyvä alku järkevämmälle linjaukselle – hyvitysmaksu on nykyisin efektiivisesti vero, ja se myös kannattaisi kerätä muun verotuksen mukana, ei lähes sattumanvaraisena pisteverona.

Sinällään surullista Oden hyvitysmaksukirjoituksissa on ollut asiavirheiden valtava määrä. Kysehän ei ole teostomaksusta, eikä hyvitysmaksua ole koskaan peritty videokameroista kuten Ode virheellisesti väitti. Ensimmäisessä kirjoituksessa myös hyvitysmaksujen luvut olivat aivan seinällään. Toivoisin hänen korjaavan nämä virheelliset tiedot vielä uudessa postauksessa. Oden kaltaisille luotetuilla blogaajille syntyy mielestäni jo “oikean journalismin” kaltainen vaatimus faktojen paikkansapitävyydestä.

Lisäksi teknologian kehitys on joka tapauksessa niin nopeaa, että vaikka laitteita päivitettäisiin poliittisessa tyhjiössä joka vuosi, olisi korvauslista aina vähintään muutaman vuoden myöhässä. Eikö tekijänoikeusjärjestöjenkin kannattaisi ennemmin olla muutaman vuoden edellä kehitystä kuin jäljessä?

Viisainta ja myös kulttuurin tekijöiden edun mukaista olisi siirtää hyvitysmaksu valtion budjettiin. Jo vuosittaisen hyvitysmaksukeskustelun Teostolle aihettaman imago-tappion välttäminen olisi selkeästi positiivinen seuraus.

Lisäksi ESEK, AVEK, LUSES, Kopiosto ja muut hyvitysmaksuja apurahoina jakaneet tahot edustavat juuri sellaista kulttuuripolitiikkaa, jota toivoisin näkeväni Suomessa enemmänkin: vertaisarviointiin perustuvaa moniarvoista ja monipuolista tukitoimintaa – olisiko tässä nykyaikaisen freelanceriuteen pohjautuvan valtionosuusjärjestelmän perusta?

Kuvitelkaapa millainen olisi Suomen musiikkielämä, jos ESEK:llä olisi jaettavanaan 551 000 euron sijaan vaikkapa viisi miljoonaa vuosittain? Huh. Vau. Aah. Mä tulin just. Budjettiin siirrettyä tukea voitaisiin ajaa osana kulttuuripolittista kokonaispakettia, eikä vain laillisen kopioinnin kompensaationa.

Ja tuo viisi miljoonaa on vasta alle yksi kymmeneosa Kansallisoopperan budjetista.

Täysin vailla ennakkotapauksia hyvitysmaksu ei valtion budjetissa olisi. Itseasiassa se olisi yhä pieni tekijä verrattuna esim. maatalouden periaatteellisesti samankaltaisiin korvauksiin. Pelkästään suurpetojen aiheuttamia riistavahinkoja korvataan vuonna 2010 arviolta noin neljä miljoonaa euroa ja hirvieläinten aiheuttamien metsätuhojen korvaukset olivat vuonna 2009 arviolta noin 5,3 miljoonaa euroa. Sato- ja tulvavahingoista puhumattakaan.

Eivätkä yritystuetkaan ole Suomessa ennenkuulemattomia. Tekes – teknologian ja innovaatioiden kehittämiskeskus jakoi vuonna 2009 tukea yrityksille ja yliopistoille 579 miljoonaa euroa. Esim. nimeltämainitsematon puutteessa ja kurjuudessa elävä matkapuhelinjättimme sai apurahaa 9 630 879 euroa ja sen network-puoli vielä lisäksi nelisen miljoonaa. Nokia teki viime vuonna liikevoittoa vain rapiat 1 197 miljoonaa euroa. (Jotta kukaan ei unohtaisi, niin hyvitysmaksukertymähän oli viime vuonna kokonaiset 15 miljoonaa euroa eli suurin piirtein saman verran kuin mitä Nokia sai suoraa tukea valtiolta.)

Kyllä meillä Suomessa pitää olla rahaa rahoittaa kulttuurin tekijöitäkin edes muutamalla miljoonalla. Omasta kokemuksesta tiedän, että monet ESEK:n jakamista apurahoista toimivat kuin kulttuurin “starttirahoina”, tuotekehitystukena, jonka avulla sisältöjä voidaan jalostaa ja tuotteistaa kansainvälisillekin markkoinoille, joilla ne sitten pärjäävät ihan markkinaehtoisesti.

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, miten tekijänoikeudet eivät haittaa ketään, jos ne on “piilotettu”. Kun tekijänoikeudet eivät ole suoraan loppukäyttäjän moraalin tai kukkaron äärellä, niitä ei tule edes ajatelleeksi. Tähän tulisi pyrkiä myös hyvitysmaksun kohdalla. Nykyinen käytäntö johtaa juuri päinvastaiseen ja kaikkien kannalta epätoivottavaan lopputulokseen.


28
/
Nov
/
10
 10:11

Ode to Soininvaara

Vihreä veteraani, “puolueen aivot”, kotijumalani Osmo Soininvaara lähtee ehdolle eduskuntavaaleissa. Todella hieno juttu. Kunnallisvaalien valtakunnallinen ääniharava noin 8500:lla äänellä pääsee heittämällä läpi myös eduskuntavaaleissa ja vetää toivottavasti perässään edellistä kierrosta suuremman määrän Vihreitä kansanedustajia. Vihreiden ehdokaslista Helsingissä on todella kova. Eikä kaikki nimiä ole vielä edes julkistettu…

Osmon ajattelu ja toiminta edustaa minulle vihreyttä parhaimillaan: analyyttista, johdonmukaista, avointa, solidaarista ja sosiaalisesti vastuuntuntoista politiikkaa. Erityisen hienoa on mielestäni ollut hänen tapansa ajatella julkisesti blogillaan myös poliittisesti epäkorrekteista aiheista. Julkisen keskustelun tulisi olla julkista. Oden kohdalla näin on.

Männä kuussa Soininvaaran julkaisema kirja “SATA-komitea: miksi asioista päättäminen on niin vaikeaa” on pakollista luettavaa kaikille yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneille. Tai no, se on niin terävä analyysi suomalaisen sosiaaliturvan tilasta, että sen tulisi olla pakollista luettavaa kaikille suomalaisille puoluekannasta, koulutustasosta ja sosiaalisesta asemasta riippumatta.

Hyytävintä oli kannustinloukkujen analyysi. En tiennyt tilanteen olevan näin karmea.

Jos tuloverossa marginaalivero on 27 prosenttia, asumistuki nostaa efektiivisen marginaaliveron 59 prosenttiin. Jos tämän ohella saa soviteltua työttömyyspäivärahaa, efektiiviseksi marginaaliveroksi tulee yhteensovituksen jälkeen 79,5 prosenttia. Työttömän efektiivinen marginaalivero riippuu työttömyysjakson pituudesta ja siitä, kuinka suuri osa siitä ajoittuu verovuoteen. Jos palkkatuloja on hyvin vähän, ansiotulovähennys voi alentaa efektiivisen marginaaliveron jopa 66 prosenttiin.

Jopa. 66 prosenttiin, 79,5 prosentista. Jopa. Onko kummakaan, että työttömän ei kannata ottaa juuri mitään keikkahommia vastaan?

Jos minun olisi mahdollista jäädä työttömäksi (ei ole, freelancerien sosiaaliturva on ihan oma lukunsa suomalaissa järjestelmässä, ei mennä siihen nyt) tämä tarkoittaisi konkreettisesti esim. sitä että jos soittaisin täyden työillan Rymy-Eetussa, jossa palkkio on 150€ tuntumassa, niin siitä jäisi käteen 30€. Minä olen vielä sen verran hullu, että jos tyhjäntoimittamisen sijaan pääsisi edes yhdeksi illaksi musisoimaan ystävien kera, ottaisin varmaan tuonkin rahan ilolla vastaan.

Ja muusikkojen liksat ovat edes jonkin kokoisia. Soininvaaran kuvaamaan loukkuun putoavat juuri ne, joiden tuottavuus on muutoinkin kaikkein heikointa. Esim. tarjoilijoiden tuntipalkka on kymmenen euron tienoilla. Itse kukin voi miettiä jaksaisiko lähteä keikkahommiin jos kahdeksan tunnin raskaasta työnteosta jäisi käteen 16,4€ eli 2,05€ per tunti.

En minä ainakaan.

Järjestelmä on täysin päätön. Toisenlainenkin järjestelmä olisi mahdollinen. Kotoinen esimerkki on opintotuki, joka ei leikkaannu tulojen mukaan ennen kuin tietty vuosittainen tuloraja ylittyy. Tästä seuraakin se, että Suomessa opiskelijat paistavat hampurilaisia ja osa-aikatöihin kykenevät työttömät syrjäytyvät. Hiphei.

Tällaiseen tehottomuuteen ja epäreiluuteen ei pitäisi enää olla varaa. Toivottavasti Ode on seuraavassa hallituksessa ministerinä.

Soinin vaara

SATA-komitea -kirja kuvaa hyvin esteitä, joita järkevien ja tarpeelliseksi tiedettyjen muutosten tiellä on. Mistään saavutetuista eduista ei olla valmiita joustamaan piiruakaan, vaikka kansantalouden kokonaisuuden kannalta katsottuna uudelleenjärjestely olisi ehdottoman tarpeellista. Erityisesti Soininvaaran kritiikki kohdistuu työmarkkinajärjestöihin.

Työmarkkinajärjestöjen asenne SATA-komitean työtä kohtaan oli alusta alkaen ollut huolestuttavan kyräilevä. Niiltä ei oikein saanut irti kannanottoja tivaamallakaan. Syksyllä 2008 järjestöt käynnistivät – ilmeisesti hallituksen pyynnöstä – omat neuvottelunsa sosiaalipoliittiseksi kokonaisratkaisuksi. Tämän seurauksena tammikuussa 2009 syntyi niin sanottu sosiaalitupo.

Siinä sovittiin huomattavista parannuksista ansiosidonnaiseen sosiaaliturvaan. Erityisesti parannettiin ansiosidonnaista työttömyysturvaa muuttamalla tapaa, miten työttömyyspäiväraha laskettiin sitä edeltäneen ajan palkasta. Vähän laskentatavasta riippuen sosiaalitupo maksoi noi 150 miljoonaa euroa vuodessa. Työnantajat saatiin myönteiseksi etujen parantamiselle lupaamalla työnantajan Kela-maksun poisto. Se merkitsi yli miljardin euron helpotusta työnantajille. Samalla työmarkkinajärjestöt sopivat, ettei perusturvaa saa nostaa suhteessa ansioturvaan. Hajurakoa sisä- ja ulkopiiriläisten välillä ei ollut lupa kaventaa.

Osmo siteeraa sosiaalipoliitiikan professori J.P.Roosin blogikirjoitusta:

Sosiaalitupossa SAK esti tietoisesti kaikkein huonoimmassa asemassa olevien ihmisten eli toimeentulotukea ja työmarkkinatukea saavien aseman parantamisen (SATA-komiteassa tapahtuneen liikahduksen jälkeen) kytkemällä tämän parannuksen ansiosidonnaisten etuuksien parantamiseen.

Roos jatkaa kirjoituksessaan vielä:

SAK selittää asiaa kyynisesti niin, että sopimus vain varmistaa sen että perusturvan ja ansioturvan suhde pysyy ennallaan ja että SATA-komitea nyt voi keskittyä perusturvan parantamiseen! Tosiasiahan on, että tämän jälkeen perusturvan nostaminen on mahdotonta, koska se tulisi niin kalliiksi. Tämä on jo aika rankka veto SAK:lta.

Päätös kertoo kaiken olennaisen SAK:n suhtautumisesta köyhiin ja pitkäaikaistyöttömiin: eivät kuulu meidän tontille. Tämä on sikäli merkillistä, että useimmat heistä ovat kyllä entisiä SAK:n jäseniä.

Suomalainen järjestelmä vastaa hyvin 1980-luvun työelämän ja sosiaalipolitiikan haasteisiin. Tuolloin vakituinen kuukausipalkkainen ansiotyö oli normi. Meitä silppu-, pätkä- ja tilkkutäkkityöläisiä on nykyään aivan valtava määrä, ja ylettömän monimutkainen sosiaaliturvamme ei vaan enää toimi. Lisäksi tiukka jaottelu työkykyisiin ja työkyvyttömiin syrjäyttää osittain työkykyiset työmarkkinoilta tyystin.

Vaikuttaa siltä, että Suomi haluaa tietoisesti syrjäyttää osan työvoimastaan, satoja tuhansia ihmisiä. Paitsi että tämä on kansantaloudellisesti päätöntä, on tilanne moraalisesti kestämätön. Potkimme päähän juuri niitä, joilla menee kaikkein heikoimmin. Uudenlaista solidaarisuutta tarvitaan.

Ajan merkit eivät vaan ole kovin hyvät; poliittisella kentällämme sekä vasemmalla että oikealla on intressejä, joille tämä ei sovi, motiivit vain ovat erilaisia. Oikealla vastustetaan hyysäämistä ja vasemmistossa ei nähdä menneiden saavutusten yli. Puoluekentän mystinen populistijoukkio, Perussuomalaiset, taas vaatii kansan veroja alas ja lisää palveluita kansalle.

Onneksi meillä on Soininvaara.


16
/
Sep
/
09
 05:09

vihreä “kompromissi” Santahaminasta?

santahamina

Santahaminan tulevaisuus jakaa vihreitä kahteen leiriin. Tuore kansanedustaja Timo Juurikkala lyttää Osmo Soininvaaran ehdotuksen Santahaminan asuinkäytöstä selvin sanoin:

Vihreältä emeritus-kansanedustaja Osmo Soininvaaralta oli printattu pahanlaatuinen sammakko tämän päivän Hesarissa, kun hän Santahaminan rakentamisesta puhuttaessa vähättelee luontoarvoja ihan legendaariseen Sauli Niinistö -tyyliin: “Luontoarvot ovat kauniita ja söpöjä, mutta tuolla argumentilla rakentaminen voitaisiin estää koko pääkaupunkiseudulla. Heinäsirkkoja löytyy joka neliöltä”.

Huhhuh, Santahamina on armeijan toiminnan ansiosta (!) saanut säästyä kulutukselta, ja alueen luontoarvot ovat poikkeuksellisen suuret, jopa valtakunnallisessa mitassa. Siellä on esimerkiksi parisen sataa uhanalaista kasvi- ja eläinlajia, luonnontilaisia rantaniittyjä ja vanhoja metsiä. Santahaminan uhanalaista luontoa suojelevat sekä luonnonsuojelulaki että EU-lainsäädäntö, joiden yli ei ihan noin vain edes voitaisi kävellä, mikäli lakeja noudatetaan…

Soininvaaran pääargumenttia ei kuitenkaan voi mielestäni ohittaa:

Jos 20 000 asuntoa jätetään Santahaminaan rakentamatta, ne eivät toteudu toiseksi parhaalle alueelle, koska se rakennetaan joka tapauksessa. Nettomääräisesti tuo rakentaminen sirottuu kehyskuntiin kahden auton kulttuuriin. Jos se tuottaa viisituhatta noin 40 kilometrin automatkaa päivässä ja 250 päivänä vuodessa, sotilaiden mukavuudenhalu maksaa meille 50 miljoonaa ajoneuvokilometriä vuodessa.

Omassa vaakakupissani pääkaupunkiseudun rakenteellinen eheys ja autoiluun perustuvan yhteiskuntarakenteen ehkäiseminen painaa “heinäsirkkoja” enemmän. On turhaa suojella yksittäisiä laikkuja jos ilmastonmuutos tuhoaa koko ilmastovyöhykkeen luonnon. Ja jo helikopteri- ja satelliittikuvista näkee, että koko Santahamina ei suinkaan ole sotilaiden jäljeltä luonnontilaista ja koskematonta.

santahamina3

Eikö Santahaminaa voitaisi rakentaa jo nyt käytössä oleville alueille erittäin tiiviisti? Metsäalueet etenkin etelä-kärjessä voitaisiin varmaankin jättää rakentamatta? Jo olemassaoleva historiallisestikin merkittävä rakennuskanta antaisi omaleimaisen pohjan uuden urbaanin alueen suunnittelulle. (Huomatkaa mahdollinen Natura-kohde, luonnonvarainen peltilehmä-esiintymä kuvan vasemassa ylälaidassa.)

santahamina2

Helikopterikuvia tutkimalla löytää myös muita “luontokohteita” kuten esim. armeijan henkilöstön huviveneiden talvitelakan.

Helsingin lähisaaristossa on useita suojelemisen arvoisia paikkoja. Vaikkapa Louesaari ja Vallisaari. Lisäksi Santahaminan rakentaminen vähentäisi paineita Sipoonkorven ympäristöstä, johon todellakin kuuluisi perustaa kansallispuisto.

Voisiko Santahaminan kehittämiseen lisätä vihreille läheisiä arvoja?

Voitaisiinko Santahaminaa suunnitella lähtökohtaisesti autottomana? Raitiotieyhteydellä itäkeskukseen ja keskustaan varustettuna Santahamina voisi olla upea vihreiden urbaanien arvojen koealue Suomessa. Miten voidaan yhdistää autottomuus, luontoarvot ja kestävä kehitys? Voitaisiinko saaresta tehdä “Suomen Freiburg”? Kysyntää täysin autottomalle asumismuodollekin tuntuu riittävän – Suomenlinnaan ei pääse asumaan kuin jonottomalla.


27
/
Jul
/
08
 08:07

auto(maatti)aseet

Suomessa aseenkantoluvan saa, jos on esittää pyssylle hyväksyttävä käyttötarkoitus. Käytännössä siis metsästys tai ampumaharrastus. Luvan lisäksi asetyyppejä, joita yksityiskäyttöön voi hankkia on rajoitettu; Suomesssa ei ole mahdollista ostaa vaikkapa konekivääriä, singosta puhumattakaan. Kukaan kun ei tarvinne AK74- tai M4-rynnäkkökivääriä hirven kaatamiseen. Suomessa tätä “yksilönvapauden rajoitusta” vastaan ei juurikaan kuulu nurinaa – paitsi että kielletyt aseet olisivat laillisiin käyttötarkoituksiin turhan järeitä, myös niiden joutumista sekopäiden käsiin halutaan välttää.

Minkälaista jälkeä Pekka-Eric Auvinen olisi saanut aikaiseksi, jos hänellä olisi ollut pistoolin sijaan vaikkapa RK95?

Eräs kesän kuumista nettikeskusteluista on käyty Oden blogilla, aiheena tällä kertaa nopeusrajoitukset. Osmo kun kehtasi mennä ehdottamaan ajoneuvokohtaisia nopeudenrajoittimia.

Keskustelun sävy oli todella ikävä. Osa kommenteista oli niin henkilökohtaisesti Osmoa loukkaavia, että minun on vaikea ymmärtää, miksi hän ne kaikki julkaisi. Myös argumenttien taso oli todella vaihteleva. Typerin yksittäinen selitti parantavansa liikenneturvallisuutta ajamalla mahdollisimman nopeasti, sillä silloin hän on vähemmän aikaa tiellä/matkalla ja näin ollen onnettomuuden todennäköisyys laskee. *huokaus*

Suurin osa kuitenkin vastusti nopeuden rajoittimia “yksilönvapauden” nimissä.

Mutta eihän ylinopeuden ajaminen ole laillista nykyäänkään? Mitä vapautta esim. 130 km/h tekninen rajoitus vähentäisi? Tekninen ajonopeuden esto tuolle tasolle ei haittaisi edes ohittamista maanteillä.

Miksi ihmeessä kaikkien, jopa perhekäyttöön suunniteltujen kärryjen nopeusmittareissa on pykäliä aina 220 km/h saakka?

Eihän sillä Corollalla tietenkään ihan tuota vauhtia pääse, mutta yli 160 km/h ainakin onnistuu. Miksi ihmeessä pitää onnistua?

Törkeää ylinopeutta voi mielestäni hyvällä syyllä verrata automaattiaseeseen. Ei riitä, että sarjatuli on kiellettyä, konekiväärejä ei myydä maassamme. Samaten myös nopeudenrajoittimet olisi saatava pakollisiksi autoihin. Ylinopeuden ajaminen ei ole niin keskeinen yksilönvapauden ilmenemismuoto, että sen tulisi ylipäätään olla mahdollista.

Hyviä perusteluja on useita. Tärkeimpänä tietenkin liikenneturvallisuus. Alhaisemmat tilannenopeudet vähentävät tuhoisia kolareita. Simppeliä yläaste-tason fysiikkaa. Liikennevakuutuskeskuksen vuosiraportti 2006 kertoo:

Ajonopeuteen liittyviä taustariskejä (esim. ylinopeus, liian suuri nopeus olosuhteisiin, taitoon tai ajoneuvoon nähden) oli läsnä 50 %:ssa moottoriajoneuvo-onnettomuuksista. Kuljettajan tilaan liittyviä taustariskejä oli läsnä 66 %:ssa onnettomuuksista. Taulukko 63, s. 44.

Liikenneturvan vuosikatsauksesta 2007 (pdf) löytyy tarkempaa tilastotietoa sitä haluaville. Vuosikatsauksesta löytyy mm. tilastot liikenneonnettomuuksissa kuolleista aina vuodesta 1931 lähtien ja liikenneturvallisuuden “tiivistetty historia” maassamme.

Nopeusrajoitukset otettiin käyttöön heinäkuussa 1974 ja turvavyöpakko etupenkin matkustajille astui voimaan heinäkuussa 1975. Tilasto näyttää selkeältä:

vuosi kuolemia onnettomuuksia
1971 1 041 30 005
1972 1 072 28 205
1973 980 29 071
1974 779 26 574
1975 842 27 608
1976 724 23 989
1977 636 24 287
1978 557 27 065
1979 582 28 668

Kuolemaan johtaneet kolarit vähenivät selvästi nopeusrajoitusten ja turvavöiden ansiosta vaikka onnettomuuksien kokonaismäärä ei laskenutkaan samassa suhteessa. Uusi lainsäädäntö paransi liikennejärjestelmää ja pelasti satojen suomalaisten hengen joka vuosi.

Myös nopeudenrajoittimet estäisivät turhia liikennekuolemia. Miksi ihmeessä tätä parannusta ei ole jo tehty? Montako turhaa “uhria” liikenne saa vaatia vuosittain? Kyse on mielestäni tilastollisen kuoleman kasvottomuudesta. Onnettomuus ei satu ikinä omalle kohdalle – vain “muille”, jotka ovat “huonoja kuljettajia”. Soininvaara lausui tästäkin aiheesta viisaasti:

Kyse tilastollisesta kuolemasta on mielenkiintoinen. Sitä ei jotenkin ajatella kuolemaksi lainkaan. Ajatellaanpa, että eduskunta äänestäisi ehdotuksesta, että Suomessa säädettäisiin kaksikaistaisille teille kaikille 80 kilometrin nopeusrajoitus ja että tämän laskettaisiin säästävän 50 ihmishenkeä vuodessa. Jos esitys kaatuisi, emme syyttäisi voittanutta osapuolta 50 ihmisen murhasta, emme edes kuoleman tuottamuksesta.

Entä, jos voitaisiin ennalta tietää, ketkä nimeltä mainitut 50 henkeä uhrataan autoilijan vapauden puolesta, Ilta-Sanomat haastattelisivat heitä, näyttäisivät hellyyttäviä kuvia pikku Liisasta nalle sylissään? Luulen, että eduskunnan enemmistöä päättämään heidän surmaamisestaan ei löytyisi. Jopa Autoliitossa puhuttaisin häpeillen korkeampien nopeuksien puolesta. Tilastollinen ennalta määräämättömien ihmisten tappaminen on paljon kepeämpi juttu kuin se, että kuolemaan tuomituilla on kasvot.

Toinen hyvä perustelu nopeuksien rajoittamiselle on liikenteen päästöjen vähentäminen. Polttoaineen kulutus nousee rajusti nopeuden ylittäessä 90 km/h ja liikenne aiheuttaa n. 25% kaikista Suomen CO2-päästöistä. Rajoitin leikkaisi kaikkein turhimpia päästöjä.

Kohta jo parikymmentä vuotta on suomalaisissa kuorma- ja linja-autoissa ollut ajopiirturi ja nopeudenrajoitin. Korkein sallittu nopeus on 90 km/h. Miksei tämä sama raja voisi koskea kaikkea autoliikennettä?


15
/
Feb
/
08
 11:02

absoluuttisesta vihreydestä

Avoin ja anonyymi nettikeskustelu on mahtavaa seurattavaa. Usein tuntuu siltä, että porukalta puuttuu käyttäytymistä säätelevä aivojen etulohko tyystin. Hyvänä esimerkkinä HS:n keskustelupalsta, jota lueskelen harrastusluonteisesti tärkeiksi kokemieni uutisten tiimoilta. Vaikka Pravdan forum on moderoitu, löytyy sieltä lähes säännönmukaisesti jokaisesta ympäristöä sivuavasta säikeestä kommentti, jonka sanamuoto noudattelee tutunomaista kaavaa:

Jos vihreät saisivat päättää me asuisimme savimajoissa/söisimme pelkkää riisiä/eläisimme kylmässä/värjöttelisimme pimeässä/nakertaisimme porkkanaa/kaikki kiva kiellettäisiin.

jne. ad infinitum.

Itselle ajatus tuntuu täysin käsittämättömältä. Kyllä minä ainakin haluan asua lämmitetyssä talossa, juoda (hyvää) kahvia, kikkailla netissä ja käyttää kaikkia muitakin nykyajan mukavuuksia vaikka Vihreän liiton riveissä seisonkin.

Linkolalainen, absoluuttinen vihreys ei ole liiton tavoitteena. Miten se edes voisi olla demokraattisessa järjestelmässä? Ei prkl, en ymmärrä lain. Mielestäni Vihreä liitto on nimenomaan se puolue, joka toimii aktiivisimmin savimaja-dystopian välttämiseksi! Mikä viestinnässämme menee niin vikaan, että 30 vuotta Koijärven jälkeenkin liikettä pidetään “puunhalailijoina” tai “kokoomuksen puisto-osastona”?

Absoluuttisen vihreyden sijaan vihreät (tai no ainakin minä, paha mennä puhumaan muiden puolesta) haluaisin edistää “suhteellista vihreyttä”. “Suhteellisessa vihreydessäni” on kaksi tasoa: henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen.

Henkilökohtaisella tasolla suhteellinen vihreys tarkoittaa eettisesti kestäviä kulutusvalintoja; säästölamppuja, tuulisähköä, luomutuotteita, julkista liikennettä, junamatkailua kun se on mahdollista, reilun kaupan kenkiä/kahvia/banaaneita. Eli city-vihreyttä pahimillaan… Pienistä positiivisista muutoksista muodostuu ajan kuluessa todellinen “vähittäinen” vallankumous, energiatehokkaampi, kestävämpi, demokraattinen ja avoin läntinen yhteiskunta.

Valitettavasti maailma ei pelastu yksin sillä, että fundamentalisti-vihreät syövät pelkkiä ituja ja kärvistelevät metsässä nuotion ääressä jos fundamentalisti-kokkarit* huristelevat samaan aikaan kaupunkimaastureillaan sähkölämmitetyille kartanoilleen.

Siksi tarvitaan yhteiskunnallista vihreyttä, joka pyrkii muuttamaan demokraattisen päätöksenteon kautta koko järjestelmää siten, että ympäristön kannalta kestävä valinta olisi myös kuluttajalle rationaalisin, helpoin ja mukavin. Nyt näin ei ole.

Suosittelen Osmo Soininvaaran “Vauraus ja aika” -pamflettia kaikille. (Terho Pursiaisen kommentti kirjasesta.) (Voin myös lainata, jos ei itse huvita hankkia.)

Taloudellisen vaurauden on tarkoitus tuottaa edellytyksiä hyvälle ja onnelliselle elämälle. Se ei siis ole päämäärä sinänsä, vaan keino hyvän elämän saavuttamiseksi. Ei ole järkeä pilata elämäänsä vaurastuakseen yhä vain enemmän.

Vauraus on kuitenkin muuttunut päämääräksi, jolle perimmäinen päämäärä, hyvä elämä, on uhrattu. Terve pyrkimys parempaan muuttuu ahneudeksi, kun vaurauden himo vie suhteellisuudentajun.

Kulutustarpeet ja tottumukset ovat myös vahvasti suhteellisia; viidenkymmenen tuuman taulu-tv ja kaupunkimaasturi eivät ole välttämättömyyksiä, jollei sellaista ole naapurillakin.

Yhteiskunnallinen vihreä liike (ja sitä kautta yhteiskunnallista vihreää liikettä äänestävät) ovat valmiita tekemään rohkeita päätöksiä, jotka saattavat lyhyellä taloudellisella tarkasteluvälillä jopa heikentää omaa taloudellista asemaa. Tässä mielessä Vihreä liitto on radikaalein puolue – ja syystäkin ylpeä siitä; meidän eturyhmämme ei ole Etelä-rannassa tai Hakaniemessä vaan se on koko planeetta eläimet ja kasvit mukaan lukien. Globalismia globalisaation sijaan.

Ilmastonmuutoksen torjunnassa on kyse niin valtaisasta prosessista, että sen tarkasteleminen vain taloudellis-teknisin termein on lähestulkoon mahdotonta. Kuinka edes voitaisiin laskea hinta ilmastolle? Myös Suomen metsäteollisuuden kokonaisedun mukaista lienee, että Suomen metsät eivät tuhoudu seuraavan 100 vuoden aikana ja että sen tuotteille on ylipäätään olemassa markkinoita?

Ilmastonmuutoksen torjunnassa on kyse moraalisesta imperatiivista, joka ylittää taloudellisten mekanismiemme havainnointikyvyn.

Viime viikonloppuna SDP:n Antti Vuolanne totesi että “vihreitä ei enää tarvita, koska Sdp on ottanut ympäristöasiat niin vahvasti haltuunsa.” ja Kokoomuksen Katainen totesi olevansa ““järkivihreä”, vastapaino ”ideologiselle ilmastopolitiikalle”“.

Hyvä! Tasapainoisessa demokraattisessa järjestelmässä ei voida tärkeitä ja yhteiskuntaa läpäiseviä päätöksiä tehdä ilman kaikkien poliittisten ryhmien tukea. Valitettavasti en kuitenkaan näe vihreiden työtä täytettynä – demareiden ja kokkareiden pakokauhuinen “vihreiden arvojen” syleily vaikuttaa vain läpinäkyvältä asemoinnilta syksyn vaaleja varten. Iskulauseiden sijaan kannattaa tarkistaa konkreettiset toimet valtuustoissa ja eduskunnassa.

Miksi SDP vasta joulukuussa vastusti päästökauppaa? Miksi Maija Anttila haluaa demareiden “keskustatunneli-takinkäännön” jälkeenkin säilyttää tunnelin osana suunnittelua? (Kokoomushan kannattaa tunnelia yhä.) Miksi ex-pääministeri Lipponen puhui MTV3:n talviareenassa “ilmastohössötyksestä” ja “ilmastohypestä” sekä vaati, että Suomen ja EU:n ei pidä tavoitella “typerää” johtoasemaa ilmastoasioissa – “dogmaattis-fundamentalististista uusiutuvan energian lisäystä.”

Tärkeintä Paavolle oli kilpailukyvyn säilyttäminen ja Suomen energiavaltaisen teollisuuden etujen turvaaminen:

“Mitä merkitystä sillä on että Eurooppa tällä tavalla ryhtyy “champpiooniksi” kun sillä ei ole kovinkaan suurta merkitystä loppujen lopuksi sitten kokonaispäästöihin maailmassa. Jos Kiinan, Intian ja Yhdysvaltojen politiikassa ei tapahdu kertakaikkista muutosta.”.

Tällä logiikalla Euroopan (ja Suomen) ei pidä vähentää päästöjään ennen kuin kaikki muut ovat sen jo tehneet? Moraalisesti täysin kestämätön argumentti. Jostain muutoksen on lähdettävä liikkeelle ja meillä eurooppalaisilla siihen on varaa. Miten meillä olisi pokkaa vaatia Kiinaa tai Intiaa vähentämään päästöjään kun meidän omat päästömme ovat moninkertaiset nuppia kohden laskettuna? Käsittämätöntä.

Vihreälle liitolle on siis tilausta ainakin siihen saakka kun demarit ja kokoomus saavat ympäristöasioissa aikaiseksi edes jonkinlaisen “kognitiivisen konsonanssin”. Sitä päivää odotellessa.

* Kuvaavaa poliittiselle kielenkäytölle on, että “fundamentalisti-kokkari” tuntuu täysin oudolta ja uudelta, mutta “fundamentalisti-vihreä” ei. “Fundamentalisti-demari” taas on looginen mahdottomuus. ;) Ympäristöasioissa vähättelevien termien käyttö tuntuu olevan maan tapa. Mainiona esimerkkinä Paavo Lipposen kolumni Suomen Kuvalehdessä (SK6/08):

Ilmastopolitiikka harhailee vihreiden pyörityksessä. Liikenneministerin tukema Helsingin ruuhkamaksuaskartelu on tästä hyvä esimerkki.

Voisi Paavo jättää vaikka “ydinvoima-askartelun” ja “Nato-näpräilyn” vähemmälle ja siirtyä “puuhastelemaan” eläkeläiselle paremmin sopiviin hommiin… …Oikeastaanhan Lipposen siirtyminen pois päivänpolitiikasta on suomalaiselle poliittiselle retoriikalle hirveä tappio. Onko eduskunnassa enää ketään satraappia tai Reettaa (sokea), joka voisi nahkurin orsille vastustajansa lähettää? Rohkeampia kielikuvia vaan kaikille!





Kuka?

Hannu Oskala:
Helsingin kaupunginhallituksen jäsen, valtuutettu, maakuntavaltuuston jäsen
musiikkialan moniottelija (MuM),
cityvihreä betoninhalailija.

Flickr

 

Aiemmat kirjoitukset